Mutta yliopistossa ei koskaan voi olla kyllin hyvä tutkija tai opettaja. Aina olet vajaa. Mitä kovemmaksi kilpailu rahoituksesta ja harvoista pysyväisluontoisista hommista käy, sitä varmemmin sinulle tuputetaan viestiä siitä, kuinka huono olet verrattuna ideaaliin, niihin toisiin, niihin täydellisiin, niihin jotka vastaavat kaikkiin yhteiskunnan ja akateemisen maailman asettamiin toiveisiin. Niihin jotka ruokkivat täyteläisillä, loputtomasti julkaisuja vuotavilla rinnoillaan globaalisti merkityksellistä tutkimusta ja joiden ohjauksessa kaikki tutkinnot valmistuvat ajallaan, niihin jotka pystyvät yhtaikaa johtamaan, opettamaan ja ennen muuta houkuttelemaan hunajalta tuoksuvilla hakemuksillaan yhä lisää ja lisää tutkimusrahoitusta. Niihin jotka ovat aloittaneet tarpeeksi nuorina ollakseen yhä tulevaisuuden lupauksia.

Ei ihme jos tuntuu siltä että rinnat roikkuvat tyhjinä ja tekee mieli sulkea korvat jatkuvalta kirkunalta huippututkimuksesta, huippuopetuksesta, kaikenkattavasta kokemuksesta, kansainvälisistä julkaisuista, ja nimenomaan oikeanlaisista julkaisuista. Yliopisto ei siedä kotikenttäproosaa. Innovaatio ja sitaatti-indeksi! kirkuu ruokkimasi kakara. Liian vanha! Ruma, tyhmä!

Kyllin hyvä ei yksinkertaisesti ole yliopistossa käypää valuuttaa. Ja rinnastukseni kieltämättä ontuu: yliopisto ei ole lapsi eikä tutkija ole äiti tai isä. Yliopisto eivätkä opiskelijat tarvitse läheisyyttä ja ruumiillista huolenpitoa, vaan silkkaa tulosta, panosta ja suoritusta. Ajatukseni vain harhautui hetkeksi kyllin hyvän perään.

Ehkä seuraavalla kerralla kun haen virkaa, saan sekä kriittistä että kannustavaa palautetta tekemisistäni siitä huolimatta, että oikeanlaisiksi määriteltyjen julkaisujen määrä on pienempi kuin kilpahakijoilla enkä ole heruttanut ulkopuolista rahoitusta. Olenhan kuitenkin…

Roolit vaihtuivat: nyt minä olen se pieni huomiota kinuava lapsi ja äitini on Alma Mater, täydellisin kaikista äideistä. Oi sinä siunattu äitien joukossa.

Viime viikkoisesta koko yliopiston väelle järjestetystä keskustelutilaisuudesta jäi vaivaamaan seuraava asia, joka liittyy läheisesti tähän prosessiin. Vastauksena minun ja muutamien muiden esittämiin kysymyksiin rehtori ja hallintojohtaja vastasivat jotakuinkin niin, että johtosäännöstä päätetään ensin ja sen jälkeen on sitten alempien säännösten ja ohjeistusten vuoro.

Kyllä, varmasti näin.

Kyse onkin siitä, voidaanko näitä erilaisia ja eri tasoisia säädöksiä valmistella irrallaan toisistaan. Ei voida, on selkeä kantani. Nyt näin ollaan kuitenkin tekemässä.

Kolme suurinta kysymysmerkkiä ainakin itselleni ovat tässä vaiheessa nämä:

1) Yliopistolaki eli korkein mahdollinen paperi säätää professorien tehtävistä, kelpoisuudesta ja valinnasta (33 §). Lakia valmistellessa siihen muistaakseni yritettiin saada pykälät myös muun opetus- ja tutkimushenkilöstön osalta, mutta niitä ei saatu.

Nyt laissa sanotaan, (31 §) että ”henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista ja valintamenettelystä määrätään tarkemmin johtosäännössä.” Tämä koskee myös ”henkilöstöä muiden tehtävien hoitamista varten”, joka viittaa siis siihen joukkoon, joka yliopistossa hoitaa erilaisia hallinnollisia ja palvelutehtäviä.

Oletan että tarkoitus on jatkaa käytäntöä, jossa opetus- ja tutkimustehtäviin (lukuun ottamatta lyhyitä sijaisuuksia yms.) ottaa rehtori. Mutta kuka tekee esitykset rehtorille ja millä perusteilla, miten prosessi kulkee?

Johtosääntöluonnoksessa ei näistä asioista sanota mitään. Ups, unohtuiko valmistelijoilta?

2) Muu opetus- ja tutkimushenkilöstö kuin professorit sekä muu yliopiston henkilöstö ovat pitkään muodostaneet ns. kakkoskiintiön erilaisissa yliopiston toimielimissä ja olleet siis mukana päättämässä asioista eri tasoilla (yliopisto, tiedekunnat, laitokset). Ykköskiintiössä ovat professorit, kolmosessa opiskelijat.

Samalla kun johtosäännöstä nyt ollaan Tampereella päättämässä, on aivan auki, mihin ”muu henkilöstö” hallinnollisesti jatkossa kuuluu ja ketkä ovat heidän esimiehiään. Toisin sanoen siis se, ovatko he (tai ketkä heistä ovat) keskushallinnossa ja keskitetyissä palveluissa, ketkä tulevissa tieteenalayksiköissä ja johtavatko heitä tieteenalayksiköiden johtajat vai jotkut muut esimiehet.

Kun siis tulevassa johtosäännössä säädetään, mihin elimiin henkilöstöllä on edustus, ei näillä näkymin tiedetä, kenellä on edustus ja missä.

Otan konkreettisemman esimerkin. Niin sanotulla hallintoväellä ei ole ollut tähän asti suurta intressiä olla jäseninä laitos- ja tiedekuntaneuvostoissa, koska näissä on päätetty enimmäkseen opetuksen ja tutkimuksen asioista. Toisaalta heillä (tai osalla heistä) on ollut suuri merkitys päätöksenteossa esittelijöinä. Tulevissa tieteenalayksiköissä päätetään näistä samoista asioista, mutta ilmeisesti myös monista sellaisista asioista, joilla on suora vaikutus heidän työhönsä. Jos siis ”muulla henkilöstöllä” on jatkossa intressiä olla mukana tieteenalayksiköiden johtokunnissa, vähenee vastaavasti (ehkä) ”muun opetus- ja tutkimushenkilöstön” vaikutusvalta.

Koska kiire on, samaan aikaa väsätään tietysti myös tulevien tieteenalayksikköjen vaaleja koskevaa vaalisääntöä tai mikä paperin nimi sitten onkaan. Mitenkähän vuoden vaihteen jälkeen toimitaan, jos nyt tämän vuoden puolella vaaleissa äänestävät ja/tai ehdokkaina olevat ja valituiksi tulevat eivät olekaan tieteenalayksikön palveluksessa?

3) Johtosääntöluonnosta laadittaessa on lähdetty minimalismin periaatteesta ja niinpä siitä on karsittu (lähes) kaikki, mikä säätelee päätösten valmistelua. Ts. siinä ei kerrota, mitkä elimet valmistelevat esimerkiksi ehdotukset päätöksentekoa varten.

Joitakin mainintoja on työryhmistä tai vastaavista epävirallisemmista komiteoista, joita rehtori ja tieteenalayksikköjen johtajat voivat nimittää. Miten näihin seulotaan ihmisiä?

Otetaan nyt tuo henkilöstön rekrytointiesimerkki. Ehdottaako tieteenalayksikön johtokunta vai kenties johtaja yksin ketä opetus- ja tutkimustehtäviin otetaan?

Onko tulevissa kandidaatin koulutusohjelmissa, maisteritutkinnon oppiaineissa ja maisteriohjelmissa, tutkimuskeskuksissa tai muissa muodostelmissa jonkinlaisia toimielimiä, jotka panevat heitä koskevat asiat liikkeelle ja joita prosessissa vähintäänkin kuullaan?

Kuka hallinnon työntekijöistä valmistelee ja esittelee tehtävät päätökset? Strategian, budjetin ja raha-asiat, henkilöstöasiat, tutkintoasiat, opetussuunnitelmat ja opetusohjelmat, tutkimuskeskusten asiat jne., kaiken sen mistä laitos- ja tiedekuntahallinto on tähän asti vastannut?

Vaikka valtion virkamiehiä ei enää olekaan, ehkä kuitenkin on jonkinlaisia ”julkisoikeudellisten yliopistojen” esittelytehtäviä, jotka vastaavat siitä etteivät yliopistot ”itsenäisinä oikeushenkilöinä” tee ihan mitä sattuu. Voiko olla niin, että nämä ammatti-ihmiset eivät olekaan suoraan töissä niissä tieteenalayksiköissä, joiden asioita he valmistelevat?

Yliopistolaki:

http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2009/20090558

Näyttäkää siis minulle kulttuuri, jonka jäsenet eivät jatkuvasti kiistelisi siitä mikä on oikein ja väärin, kunnollista ja kunniatonta, mahdollista ja mahdotonta, sallittua ja kiellettyä.

Jos näin ei olisi, ei mikään asia maailmassa olisi koskaan muuttunut.

Phillipsin sinänsä aika yksinkertainen johtopäätös on, että feminismi on olemassa jatkuvana sukupuolistuneiden käytäntöjen kritiikkinä ja siten feminismi on aina rajankäyntiä minkä tahansa kulttuurin sisällä.

Jäin pohtimaan omia kulttuurisia asemoitumisiani. Ensiksikin etnis-kulttuurinen taustani. Ok, olen varmasti suomalainen, aika yksinkertaisella Suomi-nimiseen maahan ja sen asukkaisiin sidotulla tavalla. Takanani on melkoinen sukupolvien mittainen ketju suomalaista rahvasta – lukuun ottamatta ainakin yhtä iso-isoisää, josta kukaan ei varmasti tiedä kuka hän oli, mutta jota voi arvailla jälkeläisten vaihtelevasta tummuudesta.

Kun ottaa huomioon melko paikallaan pysyvän elämäntavan, olen monen sukupolven hämäläinenkin. Siinäpä jo yksi historiallinen särö. Missä vaiheessa suomalaisuudesta tuli käytännössä tärkeämpi kulttuurisen kuulumisen asia kuin hämäläisyydestä? Milloin muiden maakuntien ihmiset lakkasivat olemasta enemmän muualta tulleita kuin hämäläiset? Kotikaupunkini Lahden asukkaista syntymäni aikoihin liki kolmasosa (jos oikein muistan) oli siirtokarjalaisia. Minun lahtelaiseen kulttuuriini kuuluu se, että torilla myydään yhä kaali- ynnä muita keitinpiirakoita. Tampereella, nykyisessä hämäläisessä kotikaupungissa on ihan omat toriruokansa. Puhumattakaan siitä, että Lahti on happaman reikäleipä- ja limppukulttuurin välissä ja Tampereella on takana jo pitempi ohrarievän aika. Hämäläistä jälkiuunileipää parempaa elintarviketta ei ole vielä keksitty, sanoo suuni.

Kuinka nopeasti puhe kulttuurista lipsahtaakaan ruokaan…

Olen suomenkielinen, jälleen kauas taaksepäin sukupolvien ketjussa. Se liittyy tietenkin siihen, että takanani on tilatonta rahvasta ja korkeintaan pieniä itsellisiä taloja. Voiko kieltä erottaa etnisyydestä? Jos, niin missä kohtaa suomensuomalaisuuden ja suomenruotsalaisuuden välillä on etninen raja? Minun ei ole tarvinnut juurikaan elämässäni tätä rajaa vetää. Mitä jos olisinkin syntynyt Turussa/Åbossa? Tai Pohjanmaalla?

Yhteiskuntatieteilijänä olen varsin selvillä siitä, kuinka työstämällä työstettyä tämä suomalaisuuteni on. Ja kyllä sitä minuunkin on kasvatettu lastentarhassa, kansakoulussa, oppikoulussa, lukiossa ja yliopistossa… Lisäksi olin lapsena sangen viehättynyt 20-luvun lukukirjoista. Samaistuin niissä poikaan, jota neuvottiin aamuisin karaisemaan itseään asettumalla avonaisen ikkunan ääreen ja ottamaan kylmiä pyyhkeitä. En tosin koskaan kokeillut mutta ideatasolla: kyllä siitä jotain suomalaista miehuutta minuun varmaan tarttui.

Niin, se sukupuoli. Olen ensimmäistä sukkahoususukupolvea, ja kuuntelin lapsena mielelläni vahvan puhekulttuurin tätejä, jotka eivät kyllä epäröineet sanoa mitä mieltä maailman menosta olivat. Kun naiset ja miehet olivat samoissa ahtaissa tiloissa kuten 50- ja 60-vuotispäiviä vietettäessä lapsuudessani aina oltiin, kyllä miesten äänet silti aina voittivat.

Yhtä lailla minua ympäröivät 60-luvun radikaalit tasa-arvovaatimukset ja naisten yhä avoimemman seksuaalisuuden esittämisen tavat.  Isäni hoiti paljon meitä lapsia ja huushollia (joskin tiskasi astioista vain yläpuolen) ja äidin muistan vain työssäkäyvänä. Isä ei muistini mukaan koskaan lapsena kohdellut minua erityisemmin tyttönä, mutta aikuisena kyllä ällistyin kun huomasin kuinka mieskeskeisesti hänenkin sosiaalisuutensa rakentui. Äiti puolestaan välitti minulle oman sukupolvensa naisten surua siitä, että oli elänyt nuoruutensa ja lapsuutensa vielä vanhan maailman aikaan eikä koskaan päässyt oikein sinuksi oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa kanssa.

Uskonto, voiko uskontoa erottaa etnis-kulttuurisesta taustasta? Silloinkaan kun koko lähiympäristö on mitä ei-uskovaisin? Mitä kaikkea protestanttista tai evankelis-luterilaista sitä on takkiin tarttunutkaan, sitä on aika vaikea hahmottaa muuta kuin poikkeustilanteissa. Jotenkin se liittyy yleiseen yhteiskunnan modernisoitumiseen. Vaikkapa nyt rakennetun ympäristön itsestään selvään funktionalismiin, jonka tunnistan omissa esteettisissä mieltymyksissäni. En juuri osaa laulaa, mutta nautin enemmän virsien kuin iskelmien laulamisesta. Ja samaan koriin menevät kyllä monet muutkin mollilaulut – kunnon vanhat kansanlaulujen renkutukset ja työväenlaulut kuuluvat sitten toiseen koriin. Kovasti suomalaisia nekin.

Uskonnollisesti tärkeä lapsuuteni kulttuurinen ero on ollut erottautuminen erilaisista lahkoista ja eritoten tutuimmasta kirkon sisäisestä herätysliikkeestä, lestadiolaisuudesta. Jos kohta lestadiolaiset erottautuivat meistä, niin kyllä mekin niistä. Ja silti tunnistin kummallisen nostalgian kun viimein tajusin, että edes lestadiolaiset naiset eivät enää pukeudu Suomessa huiviin eivätkä välttämättä hameeseenkaan.

Siis toisaalta suomalaisuus, johon toki herätysliikkeet kuuluvat olennaisena osana, ja sitten eronteko niihin. Mitä tämä on muuta kuin kulttuurin sisäistä loputonta ristiriitaisuutta? Kulttuurierojen ja moraalisten avaruuksien jatkuvaa taistelua?

Summa summarum tähän asti: Etnisyys kielenä, uskontona ja jonakin epämääräisenä suomalaisena kulttuurina ja tapoina: ruokina, lauluina ja sentimentaalisia tunteita herättävinä väläyksinä.

Luokka on kuitenkin lisättävä vielä mukaan kuvaan. Se jos mikä on kokemuksissani ristiriitaisia asemia. Minulla on sekä rahvaan että modernimman työväenluokan tausta, ja sitten olen itse noussut siitä koulutettuun keskiluokkaan. Molemmilla vanhemmillani oli suoranainen köyhälistötausta ja koulutusta hädin tuskin kansakoulu, mutta sodan jälkeen he opiskelivat itsekseen ja työväenopistossa, lukivat ja kirjoittivat paljon ja riitelivätkin kulttuurista. Isä oli suoranainen työläisintellektuelli, runoilija ja kulttuuripoliittinen aktivisti.

Mikä se sellainen kulttuuritausta on? Ainakin sellainen josta oli helppo siirtyä akateemiseksi intellektuelliksi. Joka tapauksessa koen että minun työläistaustani on enimmäkseen ihan jotakin muuta kuin muiden saman sukupolven ystävien.

Mihin minä siis kulloinkin samaistun? Mikä on se kulttuurinen tausta, jonka toisinaan tunnistan ja toisinaan tukahdutan? Onko mitään muuta kuin loputon ristiriitaisuus? Eikö jokainen tällainen tarina kerro siitä, ettei ristiriidatonta, puhdasta kulttuurista asemaa ole kenelläkään?

Kuitenkin heijastamme helposti uskon samanlaisuudesta ja yhtenäisyydestä niihin, joiden uskomme olevan kotoisin eri kulttuurista.

Lainaus Lila Abu-Lughodilta, vapaasti kääntäen (sit. Phillips 48): Kun viimein katsomme asioita erityisyyksien tasolta, ihmiset eivät elä elämäänsä kuin ”kulttuurin” sääntöjen ohjelmoimat robotit vaan ihmisinä, jotka tuskailevat päätöksiään, tekevät virheitä, yrittävät saada itsenä näyttämään hyvältä, sietävät kärsimyksiä ja henkilökohtaisia menetyksiä, nauttivat toisista ihmistä ja löytävät onnen hetkiä.

“Musta on akateemisen arvokkuuden, kunnioituksen ja luottamuksen väri.

Pukeutumalla mustaan me Tampereen yliopiston henkilökunta ja opiskelijat haluamme paitsi juhlia yliopistoamme myös ilmaista tyytymättömyytemme yliopiston johtamiseen murrosvaiheessa, uuden yliopiston perustan luomisessa. Päätösten valmistelu tapahtuu näkymättömissä ja tietoa jaetaan valikoiden. Päätösten aikataulu on äärimmäisen kireä. Yliopiston uudistamisessa ei ole kuunneltu tarpeeksi työntekijöiden eikä opiskelijoiden näkemyksiä.

Erityisen selvästi tämä on tullut esiin alkavana syksynä, kun suunnitelmat Tampereen yliopiston uusista schooleista ja niiden koostumuksesta ovat yllättäneet monen oppiaineen henkilökunnan ja opiskelijat. Suunnitelmien valmistelussa on ohitettu niitä kohtaan esitetty kritiikki. Schooleja koskevat suunnitelmat ovat yksittäinen esimerkki koko uudistusprosessia leimaavasta epävarmuuden ilmapiiristä, jossa on raskasta tehdä töitä ja opiskella.

Yliopistossa työskentelee maan koulutetuin väki. Yliopistossa opiskelu tähtää sellaisiin tehtäviin yhteiskunnassa, joissa vaaditaan kriittistä harkintaa, itsenäisyyttä ja yhteistyötä. Haluamme osallistua oman yliopistomme uudistamiseen, haluamme että meitä aidosti kuunnellaan ja näkemyksemme otetaan huomioon uuden yliopiston rakentamisessa. Siksi pukeudumme mustaan kunnes yliopiston johtamisen käytännöt muuttuvat aidosti avoimemmiksi ja demokraattisiksi.”

**

Minulta kysyttiin “ketkä me” ja miksi tekstissä ei ollut allekirjoitusta. Kysymys on tärkeä ja siksi vastaan omalta osaltani siihen nyt. Kerron samalla, miksi ehdotamme, että yliopiston jäsenet jatkaisivat mustiin pukeutumista avajaisten jälkeenkin.

Ajatus lähti liikkeelle noin viikko sitten, hyvin spontaanisti, eräästä minun työhuoneeni ovensuussa käydystä keskustelusta ja sen jälkeisistä iltapäiväkahveista. Olimme ehtineet sulattaa muutaman päivän tietoa siitä, mitä kaavailuja schooleista tai korkeakouluista rehtori oli esitellyt johdon foorumissa muutamaa päivää aikaisemmin. Johdon foorumi on nykyisellään muutaman kerran lukukaudessa järjestettävä ” tilaisuus rehtoriston ja yksiköiden johtajien välistä tiedonvaihtoa varten”.

Johdon foorumien materiaalit löytyvät melko vaikeasti, joten linkki iiriksen kautta tässä (vain yliopistoväelle avoin): https://intrawww.uta.fi/hallinto/henkilosto/kehittaminen/materiaalit.html. Elokuun materiaaleja eli rehtorin reilun viikon takaisen esityksen kaavailuja school-rakenteesta ei tosin verkosta vielä löydy. Sen sijaan kyllä kevään kaavailut prosessin aikataulusta ja toimintatavoista.

Sovimme, siis me muutama niin sanottu riviopettaja ja tutkija, että jotain tehdään, jotain, jolla omalla läsnäolollamme ja ruumiillamme voimme ilmaista mielipiteemme yliopiston uudistamisen toimintatavoista. Emme halunneet ottaa kantaa sisältöihin omalla jutullamme, sillä uskoimme ja toivoimme että monet muut tuovat kantansa niistä esiin, toivomme mukaan mahdollisimman monin eri tavoin. Laitoimme liikkeelle pienen sähköpostiviestin, joka toivoimme leviävän. Laadimme vähän pitemmän avajaisissa jaettavan tekstin. Avajaisten jälkeen avasimme niille mahdollisuuden allekirjoittaa adressi, jotka katsovat että haluavat liittyä mukaan tällä tavalla.

“Me” olemme siis jatkossa ne, jotka liittyvät kukaan pukeutumalla mustiin ja/tai allekirjoittamalla adressin. Emme ole järjestö, emme sen kummempi organisaatio kuin mitä tässä kuvaan. Adressin voi allekirjoittaa osoitteessa http://www.adressit.com/yliopistodemokratiaa.

Koska juttumme lähti liikkeelle minun työhuoneeni ovelta, katsoin kohtuulliseksi allekirjoittaa tämän tekstin omalla nimelläni ja sähköpostiosoitteellani ja vastata Aikalaisen toimittajan esittämiin kysymyksiin samalla kun laittelin teippejä “Musta on…” -tekstiin.

Mustat vaatteet

Pukeutuminen mustiin yliopiston avajaisissa herätti sekä hilpeyttä että hämmennystä: eihän se erotu niistä, jotka pukeutuvat mustiin etikettisyistä (kulkueeseen osallistuvat professorit), kunnioittaakseen akateemisia juhlaperinteitä muuten vain tai niistä, jotka joka päivä muutenkin käyttävät enimmäkseen mustaa.

Jos kuitenkin seuraavien viikkojen aikana luentosaleissa, ravintoloissa, käytävillä ja auloissa ja henkilökunnan kahvihuoneissa näkyy paljon mustaa, myös hiljainen mielipiteemme näkyy. Pukeutumisella ei ole muuta sisältöä: sisällön yliopiston uudistamiselle annamme kukin omalla tavallamme henkilökunta- ja muissa kokouksissa, hallintoelimissä, työryhmissä, epävirallisissa keskusteluissa ja julkisilla puheenvuoroilla.

Yliopiston uudistamiseen sisältyy paljon erilaisia ja keskenään ristiriitaisia tavoitteita, toiveita, pelkoja, etuja ja haittoja. Mustiin pukeutuminen ottaa näihin kantaa vain sikäli, että se ilmaisee tahtoa siihen, että kaikki nämä näkökulmat saavat tulla esiin uudistuksen valmisteluissa.

Ei kärsivällisyyttä

Yliopiston korkeimmalle johdolle, rehtoristolle ja hallitukselle, se on vaikea tehtävä. Mutta ei auta. Yliopisto on aivan erityinen työyhteisö, joka on myös tottunut tekemään uudistuksensa itse eikä odottamaan kärsivällisesti tiedotusta siitä, mitä läpinäkymättömässä valmisteluprosessissa on kaavailtu. Kuka neuvotteli kenen kanssa? Kuka tai mikä elin valmisteli ja mitä tietoa tuotti ja tiivisti? Missä asemassa ovat nykyiset tiedekunnat ja dekaanit, laitokset ja niiden johtajat? Missä asemassa ovat oppiaineiden edustajat? Missä opiskelijat ja heidän järjestönsä ovat? Entäs henkilöstön edustajat ja järjestöt? Henkilökuntakokoukset? Missä valmisteluista tiedotettiin?

Toivomme siis että mustaa näkyy ja jokainen omalta osaltaan tekee muuten sen minkä katsoo itselleen mahdolliseksi. Joka tapauksessa me olemme ne, jotka uudistavat koulutukset, rakentavat uudet työyhteisöt ja hallinnon ja kirjoitamme tutkimukset. Me teemme työn ja opiskelemme uudessa yliopistossa, kaikissa sen vaiheissa.

Kärsivällisyys ei ole juuri nyt se, mitä tarvitaan. Lokakuuhun on aikaa kuukausi, vuodenvaihteeseen viisi kuukautta ja uusien opiskelijavalintojen valmisteluun ja siis uusien koulutusohjelmien pohjan rakentamiseen vuosi.

Jaana Vuori, yliassistentti

jaana.vuori@uta.fi

31 vuotta Tampereen yliopistoa, 21 vuotta työsuhdetta eri rooleissa

ADRESSIN VOI ALLEKIRJOITTAA OSOITTEESSA

http://www.adressit.com/yliopistodemokratiaa

anna minulle anteeksi tämän päivän tyhjäkäynti

ja eilinen jolloin tulin myöhään ja viivyin pitkään

jätin kovin tarvitsemani tanssitunnin väliin

ja tänään mahdollisuuden aamun keskittymiseen

anna anteeksi

väsyin työtovereihini

ajattelin kaikesta synkästi

hämmennyin kohdatessani toisen ihmisen

piilotin tunteeni vitsailuun

välttelin tärkeitä asioita

enkä koonnut itseäni perkaamaan kaikkia rästejä

Opettajat onnistuvat soletuksesta pääsemään vähällä, jatkossa vielä vähemmällä kuin miltä vuosi sitten näytti. Riittää kun tekee työsuunnitelman vuosittain tai pätkätyösuhteen alkaessa.  Sen jälkeen pitää se enää kerran puolessa vuodessa muistaa kuitata – tällä suloisella solekielellä “kaataa”. Tai jotain sinne päin. Itse käytin systeemiä vuoden viimeisen päälle tarkasti seuratakseni itse omia tekemisiäni, joten en ole opettajan kannalta systeemiä tarkkaillut, sen sijaan kyllä esimiehenä, varajohtajana ja ihan vaan uteliaisuudesta.

Vuosi sitten hankin – ehkä tuon tirehtöörin roolini vuoksi – mahdollisimman paljon tietoa systeemistä ja sen periaatteista. Perusjuttu on selvä: yliopisto on velvoitettu ylhäältä päin liittämään talouslaskentansa tähän systeemiin. Toisin sanoen se työ, jota ennen tekivät talouden ammattilaiset hallintovirastossa, jalkautettiin yksittäisten tutkijoiden ja sitä kautta projektien vastuulle.

Tämä lisää kustannus- ja tulostietoisuutta projekteissa, se on varma. Ja noin periaatteessa, ihan OK. Tosiasiahan on, että tutkimusta on tehty yliopistossa liian halvalla, ottamalla huomioon kuluista lähinnä ihmisten palkat, palkkojen sivukulut ja muutama muu välitön meno. Yrityksissä on kautta aikojen jouduttu laskemaan taloutta tarkemmin: työn kustannukset kun koostuvat paitsi yksittäisen putkimiehen palkasta, sivukuluista,  vapaista ja sairaslomista, myös esimerkiksi yrityksen toimistokuluista, tiloista, siivouksesta jne.

Nyt Tampereen yliopistossa esimerkiksi lasketaan, että jos tutkija saa palkkaa satasen kuussa, välittömiin työkustannuksiin menee noin 150 ja kaiken kaikkiaan kuluihin pitkälti yli 200.  En nyt muista tarkkoja prosenttimääriä enkä viitsi tarkistaa, vaikka yhden budjetin olen tällä laskentakaavalla Suomen Akatemialle laskenut. (Pahus, rahaa eivät antaneet.)

Tämä on ihan ymmärretäävää talouslaskentaa. Mutta.

Nykysysteemissä ei riitä, että tämä lasketaan ja sen mukaan eletään, vaan tämä pitää vielä jokaisen työntekijän erikseen kuitata pitämällä kirjaa työstään ja siitä, mikä osuus työstä milloinkin tulee tehtyä millekin projektille –jos siis on ulkopuolista rahoitusta –, ja mikä laitetaan yliopiston yhteiseen piikkiin. Tämän työntekijä raportoi järjestelmään joka kuukausi (tai jos haluaa, vaikka päivittäin) ja esimiehet sitten vahvistavat sen seuraavan kuukauden ensimmäisen viikon aikana.

No tämäkin menee vielä järkeen. Ja se, miten vuosi sitten järjestelmää perusteltiin henkilöstölle ja millaisia ohjeita annettiin.

Mutta nyt, vuoden kulutta, ohjeet ovat muuttumassa ja käytännössä — tämä on oma veikkaukseni, ei ainakaan vielä toistaiseksi ylhäältä ohjeistettua — jatkossa toimitaan näin: jokainen ulkopuoklista rahoitusta saava projekti ja sen jokainen työntekijä kirjaa tekemänsä työt täsmälleen sen mukaan, millaisen rahoituksen projekti on saanut. Jos tutkija saa rahoituksen talon ulkopuolelta, hän kirjaa kaiken työn projektille. Vain loman hän kirjaa ns. yhteisiin. Jos projektin johtaja on kirjoittanut hakemukseen käyttävänsä 10 % työajastaan projektille, hän kirjaa käyttäneensä 10 % projektille.  Jos työntekijä on virkaopettaja kuten minä, hän joko kuittaa tehneensä suunnitelman mukaan x prosenttia sitä opetusta, y prosentia tuota, tehneensä tutkimusta ja hakeneensa rahoitusta noin ja noin paljon ja käyttäneensä hallinnolliseen työhöbn sen vähän mitä suunnitelmaan on arvioitu. Tai jos hänen omaatuntoaan kolkuttaa se, ettei suunnitelma ja reaalimaailma olekaan tasapainossa, hän voi muokata prosenttiosuuksiaan kerran puolessa vuodessa lähemmäs totuutta. Välittämättä siitä, että normityöajasta ehkä juuri se suunniteltu prosenttimäärä menikin opetukselle, muut organiseeraustyöt veivät loput ja varsinainen tutkimus tuli tehtyä 7,25 tunnin päivätyöajan ulkopuolella.  (Ehkä normityöajalla ehti kirjoittaa jonkun rahoitushakemuksenkin ja laatia kustannustieteisen budjetin tarkoin ohjeita noudattaen.)

No mikäs  tässä. Soletus on ilman muuta helpompaa mekaanisena laskutoimituksena kuin tuhlaamalla aikaansa sellaisten asioiden pohtimiseen kuin mitä työtä oikeasti tuli tehtyä. Ihan oikeasti tehtyä, usein vielä sitoutuneena siihen mitä tekee. Ihan oikeasti sitoutuneena tärkeään työhön, vaikka se sitten olisi ollut työyhteisön ja instituution pystyssä pitämistä.

Tulipa tehtyä 100 % tutkimusta kun kerran nimikekin on tutkija. Tai ehkä edelleen alentavasti tutkijankoulutettava.

Jokin rationalisti vain päässäni sanoo, että tällaisten asioiden laskeminen kuuluisi edelleen talouden asiantuntijoille. Ja että ketään ei yliopistossa saisi velvoittaa tekemään täysin näennäistä työtä, joka sotii tutkijan etiikkaa vastaan. Tutkijoinahan meitä nimittäin velvoittaa vahvasti se, että laskemme aineiston prosentit oikein ja pohjaamme tulkintamme siihen, mitä aineistossa on.

kesäkuu 6, 2009

Joku aika sittin varoitin opettajien ja opiskelijoiden kahveilla että pian puhumme kaikkialla läpivirtauksesta. Nyt olen lukenut ensimmäisen paperin, jossa läpivirtaus otetaan oppiaine- ja laitostasolla toiminnan arvioinnin ja suunnittelun lähtökohdaksi.

En tiedä mistä termi on peräisin tai mitä se englanniksi. Opetusministeriön ja yliopiston tason asiakirjoissa se on jo jonkin aikaa tullut vastaan. Kyse on tietysti siitä ajasta, jonka opiskelijat käyttävät tutkintoon hyväksymisen ja tutkinnon valmistumisen välillä. Maisterintutkinnossa ihanneaika on nykyisin viisi vuotta, kandintutkinnossa kolme, erillisissä maisteriopinnoissa siis kaksi.

Tänä keväänä opintotoimistosta lähetettiinkin jo kirje niille viisi vuotta sitten hyväksytyille opiskelijoille, jotka eivät vielä olleet valmistuneet. Saman kirjeen saivat yli kaksi vuotta sitten maisteriohjelmaan hyväksytyt opiskelijat. Saimme selitellä useammallekin hätääntyneelle opiskelijalle, että kyse ei todellakaan ole siitä, että heidät nyt heitetään ulos yliopistosta ilman tutkintoa. En ole kirjettä nähnyt mutta veikkaan että sen sävy oli henkilökohtaisesti haastava, koska muutoin tervejärkiset opiskelijat unohtivat, ettei yliopistolla todellakaan ole varaa jättää opiskelijoitaan puolitiehen, vaikka uusia tuoreita koko ajan sisään tuleekin.

Ymmärrän koulutuspoliittisen tavoitteen ja asian yhteiskunnallisen merkittävyyden. Olen samaa mieltä siitä, että moni opiskelija voisi valmistua nykyistä nopeammin, kohtuullisemman mittaisilla tutkinnoilla, paremmalla luottamuksella omaan osaamiseensa. Toisaalta, moni opiskelija voisi kyllä myös valmistua hitaammin ja uskaltaa tehdä lapsia opiskeluaikanaan.

Ongelma ei ole niinkään siinä, että opiskelijat söisivät opetusresursseja ollessaan töissä, eikä varmaan siinäkään, että he voivat nauttia muutaman ylimääräisen vuoden opiskelija-alennuksista ruokalassa ja rautateillä. Opiskelijat maksavat töistään veroa ja saavat kokemusta. Jos eivät muusta niin matalapalkka-alojen työoloista ja -ehdoista, mikä on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuudentajun kehittymisen kannalta terveellistä.

Ongelma on enemmänkin siinä, että kurssit jäävät kesken, uudelleen lämmittely vaatii paljon aikaa ja energiaa, ohjausprosessit pitkittyvät, ja työn ja opintojen yhdistäminen johtaa uupumukseen ja sairastumisiin. Taukojen aikana yliopistolla ehtii nykytahdissa muuttua kaikki: opettajat vaihtuvat, tutkintovaatimukset menevät uusiksi, opiskelukaverit muuttuvat oudoiksi. Tehokas työaika omalla alalla jää lyhyeksi, mikä on selvä kansantaloudellinen ongelma.

Mutta läpivirtaus!

Opiskelu on kaikkea muuta kuin valumista läpi kemikaaleilla puhdistetun vesijohtoverkoston tai lipumista tiedon alkulähteiltä valtamereen, kauniiden maisemien lipuessa verkkaisesti ohi tai keikkuessa satunnaisten koskipaikkojen kohdalla iloisessa sekamelskassa.

Opiskelijat oppivat, ajattelevat ja elävät. He lukevat, kirjoittavat, keskustelevat, esitelmöivät, tenttivät, laskevat, keräävät aineistoja, analysoivat, selittävät, kysyvät ja vastaavat, ottavat vastaan kommentteja, tuntevat iloa ja turhautumista, solmivat suhteita ja eroavat, saavat lapsia, sairastuvat ja paranevat, istuvat kahvilla ja baarissa. Varmaan myös nukkuvat.

Entäs me opettajat sitten? Varsinkin opintojen lähentyessä loppuviivaa istumme yhä useammin opiskelijan kanssa kasvotusten ja tasapainoilemme tuen, rohkaisun, patistamisen ja kurinpidon välillä. Tunnemme vastuumme ja tulosvastuumme. Emme pääse unohtamaan mikä on oman oppiaineemme tulostavoite tänä vuonna. Me opetamme ja ohjaamme.

Emme töki biomassaa virrassa eteenpäin, emmekä auo ja sulje vesihanoja miten lystäämme.

Ensi syksynä, niin luulen, laskemme joukolla läpivirtaamisen tunnuslukuja osana yliopiston sisäisiä tulosneuvotteluja. Voisimmeko edes antaa asialle tolkullisemman nimen, me diskurssianalyysin huuhtomat yhteiskunnallisen hallinnan ammattikriitikot?

No, joka tapauksessa tänään liikennevaloissa mieleeni tulivat säkeet Joka aamu on armo uus, kun mietin sitä, miten jaksan saada itseni liikkeelle kaiken työkaaoksen ja väsymyksen keskellä. Heti sen perään silmiini osui päivän lööppi Nina ja Timo T.A. Mikkosen telkkariohjelmasta, joka herätti minussa sanomatonta hilpeyttä. Varsinkin kun muistin eilisen sitaatin Aamulehdestä, jossa jompi kumpi pariskunnasta oli töräyttänyt että feministeillä aivon ja g-piste ovat vaihtaneet paikkaa.  Hämeen neidon kohdalle saapuessani ajattelin paraikaa että niinpä, me feministit saamme tosiaankin joskus orgasmeja ajattelusta.

Hymyni taisi olla koko kasvot huikeasti valaiseva, koska vastaan tuleva vanha nainen pysäytti minut ja kysyi, tunnemmeko. Hän sanoi minun hymyilevän niin että näytän hyvin onnelliselta.  Kertoi sitten, kuinka nuori nainen oli  kerran Tammelan torilla kertonut tunnistaneensa hänet  – hymystään. Erosimme toisillemme lämpimästi hymyillen ja hyvää päivää toivottaen.

Tristram Shandy haaveilee:

Voi meitä! — millaista jaloa jälkeä saisimme aikaan! — kuinka se minulta sujuisi! — ja millä mielellä kirjoittaisin sellaisille lukijoille! — ja te — hyvä taivas! kuinka haltioisittuisekaan lukiessanne , — mutta ooh! — tämä on liikaa, — minä voin pahoin, — minä pyörryn ihanasti sitä ajatellessani! — tämä on liikaa ihmisen luonnolle! — tarttukaa minuun, — päätäni huimaa, — olen umpisokea, — teen kuolemaa, — olen mennyttä. — Apua! Apua! Apua! — Malttakaa, — helpottaa jo,  sillä alan aavistaa, että meidän kaikkien hengen säihkyessä koko rahan edestä, — eipä aikaakaan kun meidän olisi mahdotonta päästä yksimielisyyteen mistään: — niin paljon olisi satiiria ja sarkasmia — nälvimistä, pilkkaa, suunsoitooa ja sanailua, — pistoja ja väistöjä siellä ja täällä, — yhtä ilkeilyä kaikki tyynni, – oi taivaan tähdet! Miten siinä näykittäisiin ja kynsittäisiin, mikä melu ja mekkala kallojen kolistessa, rystysten rytistessä, iskujen sadellessa arkoihin paikkoihin, — ei sen keskellä elämästä tulisi mitään.

Mutta toisaalta, koska meillä kaikilla olisi erinomainen arvostelukyky, me korjaisimme asiat sitä mukaa kuin ne menevät hullusti; ja vaikka me yhä inhoaisimme toisiamme enemmän kuin vastaava määrä piruja ja piruttaria, rakkaat luontokappaleet, me olisimme kuitenkin sulaa ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, — maitoa ja hunajaa,  — eläisimme toisessa luvatussa maassa, — maanpäällisessä paratiisissa, jos sellainen voi olla olemassa, — niin että loppujen  lopuksi meidän kävisi aika hyvin.

Sterne, Laurence: Tristram Shandy. Elämä ja mielipiteet. Kolmas kirja, luku XX,  TEKIJÄN ESIPUHE, s. 177-178. Suomentanut Kersti Juva (Helsinki, WSOY 2003).  Alkuteos The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman ilmestyi 1759-1768.

II

Myös Fredrika Runeberg osallistuu 1800-luvulta keskusteluun ja kommentoi sitä, mitä me naistutkimuksen opettajat saatamme kutsua binaariseksi ymmärrykseksi sukupuolesta, ja jonka seurauksena miehet ja naiset vertaillaan aina eri planeetoille,  ja ehdottaa varovaisesti  jotakin, josta nykyään voisi puhua vaikapa radikaalina sukupuolieron teoriana.

“Naisen kyvyt ovat aivan toiset kuin miehen”, sanotaan. “Hänellä on niitä ominaisuuksia, näitä vikoja, mies taas on sellainen ja tällainen. ” Hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että näin on asian laita – mutta – mistä tietää, että näin on? Erilainen kasvatus, erilainen yhteiskunnallinen asema, erilainen asema kotielämässä, toinen Herra, Despootti, käskevä, toinen alistettu, totteleva, epävapaa, orja (nimistä viis, eihän tässä sanoista kiistellä?), ja tätä sukupolvi toisensa jälkeen. Eikö tällä tavalla ole tuotettu erilaisuutta miehen ja naisen välille, niin että tämä olisikin paljon suurempi ihme kuinse, että he nyt tosiaan ovat keskenään erilaisia.

Fredrika Runeberg Hvad begärä qvinnorna?, sit. Mazzarella, Merete: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. kansallisrunoilijan vaimo. Helsinki, Tammi 2007, 289.

III

Sternen Tristram -kertojan tyylistä  ja Fredrika Runebergin kuvaamasta kaksijakoisesta, ikuiseen vertaluun pakottavasta sukupuoliymmärryksestä sikiää naistutkimuslistalla  kerta toisensa jälkeen loppumaton tarina, jossa implisiittinen utopia on maailma, jossa kaikki jakautuisi miesten ja naisten ryhmien kesken tasan fifti-fifti: pahoinpitelyt, nöyryytykset, seksikumppanit ja tyydytykset, tutkimusrahoitus, kengät, rakkaus, hoiva, instituutiot… mitä kaikkia niitä aiheita onkaan kahden vuoden aikana käsitelty.

Mutta siinä missä Tristram-herran elämäkerta  on loppumattoman hyväntuulinen ja optimistinen, naistutkimuslistan jatkokertomus on päivä päivältä agressiivisempi. Avoimesti, piilossa, tietoisesti, tiedostamatta, tyylissä, tavassa, puhuttelussa, kuuntelemisessa, mitassa, mallissa, luokitteluissa, sanoissa, vaietessaan. Ei siihen oikein näytä tyydyttävää ratkaisua siitä, että jotkut sinnikkäät jaksavat – sukupuoleen katsomatta – yrittää palauttaa keskustelua lempeästi ja ymmärtävästi raiteilleen.

Aika on ajanut naistutkimuslistan kaltaisen yhteiskunnallisen ja tutkimuksellisen keskustelumahdollisuuden ohi. Internet-äkseeraus voitti. Jatkamme tolkullisemmilla foorumeilla, minä ainakin.