Suloinen soletus

Yliopiston työajan seurannan tietojärjestelmän nimi on SoleTM. Tätä suloista soletusta olemme nyt harjoitelleet reilun vuoden – ne jotka ovat. Osa on onnistunut tähän asti sitkeästi jarruttamaan tyyliin mitä se minulle kuuluu mitä ylhäältä käsketään. Enää ei onnistu, sillä kohta loukku alkaa toimia: jos et tutkijana hoida asiallisesti soletustasi, tulosyksikkö (siis oma työpaikkasi), ei ulkopuolinen rahoittaja, maksaa viulut. Siihen se ura sitten tyssää.

Opettajat onnistuvat soletuksesta pääsemään vähällä, jatkossa vielä vähemmällä kuin miltä vuosi sitten näytti. Riittää kun tekee työsuunnitelman vuosittain tai pätkätyösuhteen alkaessa.  Sen jälkeen pitää se enää kerran puolessa vuodessa muistaa kuitata – tällä suloisella solekielellä “kaataa”. Tai jotain sinne päin. Itse käytin systeemiä vuoden viimeisen päälle tarkasti seuratakseni itse omia tekemisiäni, joten en ole opettajan kannalta systeemiä tarkkaillut, sen sijaan kyllä esimiehenä, varajohtajana ja ihan vaan uteliaisuudesta.

Vuosi sitten hankin – ehkä tuon tirehtöörin roolini vuoksi – mahdollisimman paljon tietoa systeemistä ja sen periaatteista. Perusjuttu on selvä: yliopisto on velvoitettu ylhäältä päin liittämään talouslaskentansa tähän systeemiin. Toisin sanoen se työ, jota ennen tekivät talouden ammattilaiset hallintovirastossa, jalkautettiin yksittäisten tutkijoiden ja sitä kautta projektien vastuulle.

Tämä lisää kustannus- ja tulostietoisuutta projekteissa, se on varma. Ja noin periaatteessa, ihan OK. Tosiasiahan on, että tutkimusta on tehty yliopistossa liian halvalla, ottamalla huomioon kuluista lähinnä ihmisten palkat, palkkojen sivukulut ja muutama muu välitön meno. Yrityksissä on kautta aikojen jouduttu laskemaan taloutta tarkemmin: työn kustannukset kun koostuvat paitsi yksittäisen putkimiehen palkasta, sivukuluista,  vapaista ja sairaslomista, myös esimerkiksi yrityksen toimistokuluista, tiloista, siivouksesta jne.

Nyt Tampereen yliopistossa esimerkiksi lasketaan, että jos tutkija saa palkkaa satasen kuussa, välittömiin työkustannuksiin menee noin 150 ja kaiken kaikkiaan kuluihin pitkälti yli 200.  En nyt muista tarkkoja prosenttimääriä enkä viitsi tarkistaa, vaikka yhden budjetin olen tällä laskentakaavalla Suomen Akatemialle laskenut. (Pahus, rahaa eivät antaneet.)

Tämä on ihan ymmärretäävää talouslaskentaa. Mutta.

Nykysysteemissä ei riitä, että tämä lasketaan ja sen mukaan eletään, vaan tämä pitää vielä jokaisen työntekijän erikseen kuitata pitämällä kirjaa työstään ja siitä, mikä osuus työstä milloinkin tulee tehtyä millekin projektille –jos siis on ulkopuolista rahoitusta –, ja mikä laitetaan yliopiston yhteiseen piikkiin. Tämän työntekijä raportoi järjestelmään joka kuukausi (tai jos haluaa, vaikka päivittäin) ja esimiehet sitten vahvistavat sen seuraavan kuukauden ensimmäisen viikon aikana.

No tämäkin menee vielä järkeen. Ja se, miten vuosi sitten järjestelmää perusteltiin henkilöstölle ja millaisia ohjeita annettiin.

Mutta nyt, vuoden kulutta, ohjeet ovat muuttumassa ja käytännössä — tämä on oma veikkaukseni, ei ainakaan vielä toistaiseksi ylhäältä ohjeistettua — jatkossa toimitaan näin: jokainen ulkopuoklista rahoitusta saava projekti ja sen jokainen työntekijä kirjaa tekemänsä työt täsmälleen sen mukaan, millaisen rahoituksen projekti on saanut. Jos tutkija saa rahoituksen talon ulkopuolelta, hän kirjaa kaiken työn projektille. Vain loman hän kirjaa ns. yhteisiin. Jos projektin johtaja on kirjoittanut hakemukseen käyttävänsä 10 % työajastaan projektille, hän kirjaa käyttäneensä 10 % projektille.  Jos työntekijä on virkaopettaja kuten minä, hän joko kuittaa tehneensä suunnitelman mukaan x prosenttia sitä opetusta, y prosentia tuota, tehneensä tutkimusta ja hakeneensa rahoitusta noin ja noin paljon ja käyttäneensä hallinnolliseen työhöbn sen vähän mitä suunnitelmaan on arvioitu. Tai jos hänen omaatuntoaan kolkuttaa se, ettei suunnitelma ja reaalimaailma olekaan tasapainossa, hän voi muokata prosenttiosuuksiaan kerran puolessa vuodessa lähemmäs totuutta. Välittämättä siitä, että normityöajasta ehkä juuri se suunniteltu prosenttimäärä menikin opetukselle, muut organiseeraustyöt veivät loput ja varsinainen tutkimus tuli tehtyä 7,25 tunnin päivätyöajan ulkopuolella.  (Ehkä normityöajalla ehti kirjoittaa jonkun rahoitushakemuksenkin ja laatia kustannustieteisen budjetin tarkoin ohjeita noudattaen.)

No mikäs  tässä. Soletus on ilman muuta helpompaa mekaanisena laskutoimituksena kuin tuhlaamalla aikaansa sellaisten asioiden pohtimiseen kuin mitä työtä oikeasti tuli tehtyä. Ihan oikeasti tehtyä, usein vielä sitoutuneena siihen mitä tekee. Ihan oikeasti sitoutuneena tärkeään työhön, vaikka se sitten olisi ollut työyhteisön ja instituution pystyssä pitämistä.

Tulipa tehtyä 100 % tutkimusta kun kerran nimikekin on tutkija. Tai ehkä edelleen alentavasti tutkijankoulutettava.

Jokin rationalisti vain päässäni sanoo, että tällaisten asioiden laskeminen kuuluisi edelleen talouden asiantuntijoille. Ja että ketään ei yliopistossa saisi velvoittaa tekemään täysin näennäistä työtä, joka sotii tutkijan etiikkaa vastaan. Tutkijoinahan meitä nimittäin velvoittaa vahvasti se, että laskemme aineiston prosentit oikein ja pohjaamme tulkintamme siihen, mitä aineistossa on.

Läpivirtaus

Läpivirtaus

kesäkuu 6, 2009

Joku aika sittin varoitin opettajien ja opiskelijoiden kahveilla että pian puhumme kaikkialla läpivirtauksesta. Nyt olen lukenut ensimmäisen paperin, jossa läpivirtaus otetaan oppiaine- ja laitostasolla toiminnan arvioinnin ja suunnittelun lähtökohdaksi.

En tiedä mistä termi on peräisin tai mitä se englanniksi. Opetusministeriön ja yliopiston tason asiakirjoissa se on jo jonkin aikaa tullut vastaan. Kyse on tietysti siitä ajasta, jonka opiskelijat käyttävät tutkintoon hyväksymisen ja tutkinnon valmistumisen välillä. Maisterintutkinnossa ihanneaika on nykyisin viisi vuotta, kandintutkinnossa kolme, erillisissä maisteriopinnoissa siis kaksi.

Tänä keväänä opintotoimistosta lähetettiinkin jo kirje niille viisi vuotta sitten hyväksytyille opiskelijoille, jotka eivät vielä olleet valmistuneet. Saman kirjeen saivat yli kaksi vuotta sitten maisteriohjelmaan hyväksytyt opiskelijat. Saimme selitellä useammallekin hätääntyneelle opiskelijalle, että kyse ei todellakaan ole siitä, että heidät nyt heitetään ulos yliopistosta ilman tutkintoa. En ole kirjettä nähnyt mutta veikkaan että sen sävy oli henkilökohtaisesti haastava, koska muutoin tervejärkiset opiskelijat unohtivat, ettei yliopistolla todellakaan ole varaa jättää opiskelijoitaan puolitiehen, vaikka uusia tuoreita koko ajan sisään tuleekin.

Ymmärrän koulutuspoliittisen tavoitteen ja asian yhteiskunnallisen merkittävyyden. Olen samaa mieltä siitä, että moni opiskelija voisi valmistua nykyistä nopeammin, kohtuullisemman mittaisilla tutkinnoilla, paremmalla luottamuksella omaan osaamiseensa. Toisaalta, moni opiskelija voisi kyllä myös valmistua hitaammin ja uskaltaa tehdä lapsia opiskeluaikanaan.

Ongelma ei ole niinkään siinä, että opiskelijat söisivät opetusresursseja ollessaan töissä, eikä varmaan siinäkään, että he voivat nauttia muutaman ylimääräisen vuoden opiskelija-alennuksista ruokalassa ja rautateillä. Opiskelijat maksavat töistään veroa ja saavat kokemusta. Jos eivät muusta niin matalapalkka-alojen työoloista ja -ehdoista, mikä on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuudentajun kehittymisen kannalta terveellistä.

Ongelma on enemmänkin siinä, että kurssit jäävät kesken, uudelleen lämmittely vaatii paljon aikaa ja energiaa, ohjausprosessit pitkittyvät, ja työn ja opintojen yhdistäminen johtaa uupumukseen ja sairastumisiin. Taukojen aikana yliopistolla ehtii nykytahdissa muuttua kaikki: opettajat vaihtuvat, tutkintovaatimukset menevät uusiksi, opiskelukaverit muuttuvat oudoiksi. Tehokas työaika omalla alalla jää lyhyeksi, mikä on selvä kansantaloudellinen ongelma.

Mutta läpivirtaus!

Opiskelu on kaikkea muuta kuin valumista läpi kemikaaleilla puhdistetun vesijohtoverkoston tai lipumista tiedon alkulähteiltä valtamereen, kauniiden maisemien lipuessa verkkaisesti ohi tai keikkuessa satunnaisten koskipaikkojen kohdalla iloisessa sekamelskassa.

Opiskelijat oppivat, ajattelevat ja elävät. He lukevat, kirjoittavat, keskustelevat, esitelmöivät, tenttivät, laskevat, keräävät aineistoja, analysoivat, selittävät, kysyvät ja vastaavat, ottavat vastaan kommentteja, tuntevat iloa ja turhautumista, solmivat suhteita ja eroavat, saavat lapsia, sairastuvat ja paranevat, istuvat kahvilla ja baarissa. Varmaan myös nukkuvat.

Entäs me opettajat sitten? Varsinkin opintojen lähentyessä loppuviivaa istumme yhä useammin opiskelijan kanssa kasvotusten ja tasapainoilemme tuen, rohkaisun, patistamisen ja kurinpidon välillä. Tunnemme vastuumme ja tulosvastuumme. Emme pääse unohtamaan mikä on oman oppiaineemme tulostavoite tänä vuonna. Me opetamme ja ohjaamme.

Emme töki biomassaa virrassa eteenpäin, emmekä auo ja sulje vesihanoja miten lystäämme.

Ensi syksynä, niin luulen, laskemme joukolla läpivirtaamisen tunnuslukuja osana yliopiston sisäisiä tulosneuvotteluja. Voisimmeko edes antaa asialle tolkullisemman nimen, me diskurssianalyysin huuhtomat yhteiskunnallisen hallinnan ammattikriitikot?

Itku ja hammasten kirskutus

Enkö ikinä opi  tallentamaan tekemisiäni kesken prosessin. Kirjoitin lähes innoittuneena tekstin, hioin ja muokkasin. Ja puff! Jäjelle jäi kaksi sanaa.

Pah

Edellisestä mitään lyhyttä tullut.