Läpivirtaus

Läpivirtaus

kesäkuu 6, 2009

Joku aika sittin varoitin opettajien ja opiskelijoiden kahveilla että pian puhumme kaikkialla läpivirtauksesta. Nyt olen lukenut ensimmäisen paperin, jossa läpivirtaus otetaan oppiaine- ja laitostasolla toiminnan arvioinnin ja suunnittelun lähtökohdaksi.

En tiedä mistä termi on peräisin tai mitä se englanniksi. Opetusministeriön ja yliopiston tason asiakirjoissa se on jo jonkin aikaa tullut vastaan. Kyse on tietysti siitä ajasta, jonka opiskelijat käyttävät tutkintoon hyväksymisen ja tutkinnon valmistumisen välillä. Maisterintutkinnossa ihanneaika on nykyisin viisi vuotta, kandintutkinnossa kolme, erillisissä maisteriopinnoissa siis kaksi.

Tänä keväänä opintotoimistosta lähetettiinkin jo kirje niille viisi vuotta sitten hyväksytyille opiskelijoille, jotka eivät vielä olleet valmistuneet. Saman kirjeen saivat yli kaksi vuotta sitten maisteriohjelmaan hyväksytyt opiskelijat. Saimme selitellä useammallekin hätääntyneelle opiskelijalle, että kyse ei todellakaan ole siitä, että heidät nyt heitetään ulos yliopistosta ilman tutkintoa. En ole kirjettä nähnyt mutta veikkaan että sen sävy oli henkilökohtaisesti haastava, koska muutoin tervejärkiset opiskelijat unohtivat, ettei yliopistolla todellakaan ole varaa jättää opiskelijoitaan puolitiehen, vaikka uusia tuoreita koko ajan sisään tuleekin.

Ymmärrän koulutuspoliittisen tavoitteen ja asian yhteiskunnallisen merkittävyyden. Olen samaa mieltä siitä, että moni opiskelija voisi valmistua nykyistä nopeammin, kohtuullisemman mittaisilla tutkinnoilla, paremmalla luottamuksella omaan osaamiseensa. Toisaalta, moni opiskelija voisi kyllä myös valmistua hitaammin ja uskaltaa tehdä lapsia opiskeluaikanaan.

Ongelma ei ole niinkään siinä, että opiskelijat söisivät opetusresursseja ollessaan töissä, eikä varmaan siinäkään, että he voivat nauttia muutaman ylimääräisen vuoden opiskelija-alennuksista ruokalassa ja rautateillä. Opiskelijat maksavat töistään veroa ja saavat kokemusta. Jos eivät muusta niin matalapalkka-alojen työoloista ja -ehdoista, mikä on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuudentajun kehittymisen kannalta terveellistä.

Ongelma on enemmänkin siinä, että kurssit jäävät kesken, uudelleen lämmittely vaatii paljon aikaa ja energiaa, ohjausprosessit pitkittyvät, ja työn ja opintojen yhdistäminen johtaa uupumukseen ja sairastumisiin. Taukojen aikana yliopistolla ehtii nykytahdissa muuttua kaikki: opettajat vaihtuvat, tutkintovaatimukset menevät uusiksi, opiskelukaverit muuttuvat oudoiksi. Tehokas työaika omalla alalla jää lyhyeksi, mikä on selvä kansantaloudellinen ongelma.

Mutta läpivirtaus!

Opiskelu on kaikkea muuta kuin valumista läpi kemikaaleilla puhdistetun vesijohtoverkoston tai lipumista tiedon alkulähteiltä valtamereen, kauniiden maisemien lipuessa verkkaisesti ohi tai keikkuessa satunnaisten koskipaikkojen kohdalla iloisessa sekamelskassa.

Opiskelijat oppivat, ajattelevat ja elävät. He lukevat, kirjoittavat, keskustelevat, esitelmöivät, tenttivät, laskevat, keräävät aineistoja, analysoivat, selittävät, kysyvät ja vastaavat, ottavat vastaan kommentteja, tuntevat iloa ja turhautumista, solmivat suhteita ja eroavat, saavat lapsia, sairastuvat ja paranevat, istuvat kahvilla ja baarissa. Varmaan myös nukkuvat.

Entäs me opettajat sitten? Varsinkin opintojen lähentyessä loppuviivaa istumme yhä useammin opiskelijan kanssa kasvotusten ja tasapainoilemme tuen, rohkaisun, patistamisen ja kurinpidon välillä. Tunnemme vastuumme ja tulosvastuumme. Emme pääse unohtamaan mikä on oman oppiaineemme tulostavoite tänä vuonna. Me opetamme ja ohjaamme.

Emme töki biomassaa virrassa eteenpäin, emmekä auo ja sulje vesihanoja miten lystäämme.

Ensi syksynä, niin luulen, laskemme joukolla läpivirtaamisen tunnuslukuja osana yliopiston sisäisiä tulosneuvotteluja. Voisimmeko edes antaa asialle tolkullisemman nimen, me diskurssianalyysin huuhtomat yhteiskunnallisen hallinnan ammattikriitikot?

Unen tulkintaa

Näin yöllä jälleen yhden yliopistounen. Luennoitsija professori NN naapurilaitokselta oli niin terävä ja hauska, että koko tuhatpäinen yleisö, minä mukaan lukien, nauroi maha kippuralla. Katsomo oli jälleen jyrkkä, mutta tällä kertaa manipuloin itseäni että en olisi vaarassa pudota pitkin penkkirivejä tai askelmia. Hukkasin takkini ja laukkuni ja niitä valtavankokoisesta ultramodernista talosta etsiessäni eksyin tutkijaystävästäni. Minun piti tavata hänet pihalla, ehdottomasti piti. Miksi, en muista. Ehkä hänellä oli minun tavaroitani?

Luennon aiheena oli psykoanalyysi. Ei mikään sattuma, sillä olen valvemaailmassa luvannut yltiöpäisesti itse pitää luennon psykoanalyysista suhteessa omaan alaani. Ikävä vain etten minä ollut se unen mainio luennoitsija siellä edessä, jolle yleisö hurrasi ja taputti vaikka hän taisikin eksyä omille teilleen aiheestaan. Pääasia että kaikki nauttivat.

Aloitin tänään oman luentoni teon. Melkein kymmenen vuotta vanha seminaaripaperini houkuttelee minua yhä jatkamaan, vaikka järki sanoo ettei minulla nykyisellään ole siihen varaa ja mahdollisuutta. Yritin metsästää ajantasaista katsausta, ja löysinkin mitä mainioimman artikkelin psykoanalyysista ja sukupuolistumisen ja rodullistamisen prosesseista.

Valvemaailmassa fantasioin vakavasta, jäsentyneestä, terävästä luennosta. Löytäisinpä kerran yhden, sen kaikkein tärkeimmän argumentin, ja pysyisin siinä.