Minä suomalaisena

Olin viikonloppuna hautajaisissa – tai hautiaisissa, jos käytän sanaa joka kumpuaa lapsuuden muistoista. Hautajaisissa kysymys minusta suhteessa muihin, yhteyksiin ja eroihin, nousee pintaan. Suhde sukuun, paikallisuuteen, suomalaisuuteen, työväenluokkaisuuteen, uskontoon tai pikemminkin ei-uskovaisuuteen, vasemmistolaisuuteen, eikä vähiten, oman sukupuoleni ja iän mukaiseen paikkaani tässä suvussa. Koen paikkani tuttuna ja suhteellisen rentona, jopa turvallisena. Minulla on mahdollisuus tarkkailla ja olla tarkkailtavana.

Kaikki tämä on minulle suhteellisen helppoa, koska arkeni on etäällä tästä. Asun muualla, en ole liian kiinnostava hyvässä enkä pahassa, minun ei tarvitse pelätä käyttäytyväni väärin. Saan olla. Saan vastata sen verran mikä on tarpeen eikä liikaa kysellä.

Työssä olen viime aikoina yrittänyt hahmottaa, mikä merkitys etnisyyden käsitteellä on tutkimuksessani. En saa sitä helposti kuitattua, en kiinnitettyä aineistoon, tiedän että se on tärkeä mutta en millä tavalla. Ei riitä että etnisyys liittyy kulttuuriin perustuvaan erontekojen järjestelmään, kuten Laura Huttunen käsitteen kiteyttää. Kulttuuri on liian monta asiaa yhtaikaa ja sikin sokin.

Hautajaisissa omat etniset kiinnikkeeni ovat selvemmin tavoitettavissa kuin useimmiten muulloin. Ensiksikin on selvää, että se liittyy siihen joukkoon johon synnyin, omaan perheeseeni ja niihin ihmisiin joita vanhempani kantavat mukanaan, sukuun, sukulaisiin ja heidän historiaansa. Puheeseen ihmisistä, elävistä ja jo kuolleista. Suhteessa minuun vanhoihin ihmisiin ja minua vanhempiin silloinkin, kun he ovat suvussa samaa sukupolvea kuin minä. Sukua minulle ovat vuosisadan vaihteen ja kansalaissodan läheltä elänyt mummujen ja pappojen sukupolvi, kaikki jo kuolleet. Heidän kansalaissotaa edeltävän ja sen jälkeisen köyhyyden keskelle syntyneet lapsensa, isäni, äitini, sedät ja tädit, tädit ja sedät avioliiton kautta. Heistäkin suurin osa jo mennyt. Heidän lapsensa, sisarukset ja serkut, suuri ikäluokkaniin suomalaisittain kuin suvussakin. Seuraava sukupolvi on minulle epämääräinen joukko. Liian nuorta sakkia jo minullekin ollakseen nimeltä tai aina edes ulkonäöltä tunnistettavissa. Vaalentuvaa joukkoa kuten omatkin lapseni. Näistä hautajaisista he ovat melkein kaikki poissa, kuolleen läheisimpiä lukuunottamatta, ja harvoin muutenkin kulkevat vanhempiensa mukana.

Hautajaisissa kun ollaan, suku on se toinen suku, se vahvempi ja isompi, tutumpi ja tummempi, tuuheiden kulmakarvojen suku.

Suomalaisuus etnisyytenä on jotakin ihan liian isoa, liian abstraktia ja silti, se on. Kielenä, jolla puhutaan paljon ja määritellään ihmisten paikkoja, kielenä jolla toiset ovat hiljaa ja asettavat muita paikoillaan vain omassa mielessään, kielenä jonka rekistereitä jotkut käyttävät laajasti ja runsaasti, hallitusti ja hallitsemattomammin, kovaäänisesti ja usein kilpaillen, toiset kapeammin, lempeämmin ja enemmän seuraten, kolmannet – mutta heitä on vähän – hillitysti ja hyvia tapoja tavoitellen. Hämäläisyyteen sekoittuvat toiset vahvat murteet, puolisoiden tuomat, serkuille siirtyneet tai siirtymättä jääneet, ja myös suomeen sekoittuvat ruotsalaisen yhteiskunnan ilmaisut.

Etnisyys vähäeleisinä tapoina, puheena ruuasta, jonakin niin itsestään selvänä yhtenäiskulttuurin osallisena olemisena että sitä on vaikea noteerata. Merkille panee siihen liittyvät vivahteet, muodollisuuden kavahtamisen, vaikeuden antaa ja ottaa vastaan hautajaisiin kuuluvia sanoja, istua kappelissa, pukeutua niin sanotusti paremmin. Se joka erottautuu tunnistetaan jonakin joka ei kuulu aivan omaan sakkiin.

Suomalaisuus ei ole mitä tahansa suomalaisuutta, vaan vahvasti köyhän lapsuuden ja työväenluokkaisen elämänhistorian leimaamaa kulttuuria. Paljon on sallittua ja siedettyä, mutta kyllä moraalinen paheksunta tarinoissa myös läpi kuuluu, ennen muuta siinä miten tarinat ja tulkinnat tapahtumista kiteytyvät. Paheksunta vain ei kohdistu köyhyyteen, miehiseen väkivaltaan ja viinanjuontiin, itsetuhoon tai elämän vaikeuksiin. Sen sijaan huonosti tehtyyn työhöön, turhaan työhön, porvarillisuuteen, isänmaalliseen paatokseen, sotauhoon, hienosteluun, moralistiseen elämänkatsomukseen, liian pitkälle omaan suuntaan menemiseen.

Aika miehistä tämäkin suomalaisuus on, jopa silloinkin kun se välittyy naisten suulla. Tästä ehkä pätkä myöhemmin.

Hautajaisissa läsnä myös uskonto. Tällä kertaa myös pappi ja vahvasti uskonnollinen puhe, jonka alle vainajan mahdollinen suhde elämään jää. Minun on hankala kuunnella ja niin luulen monen  muunkin v’äittävän vastaan tai tuhahtelevan mielessään. Ylösnousemuksen odotuksessa kun meistä aika harva taitaa elää. Tylsä pappi joka tapauksessa. Jos pappi olisi edesmennyt saman kaupunginosan kasvatti, vanha rovasti, hänet hyväksyttäisiin ja hän osaisi puhua siitä mistä vainajakin on kotoisin. Ehkä myöhemmin etäisyyttä ottanut kuten kai kukin omalla tavallaan. En tiedä miten.

Uskonnottomuutemme, pakanuutemme, ei-uskovaisuutemme, jopa se harvinainen sekaan  eksynyt lahkolaisuus, kaikki kuitenkin vahvasti sidoksissa kotoiseen suomalaiseen luterilaisuuteen. Kun joskus yritän varta vasten miettiä, missä kytkökseni luterilaisuuteen näkyy, minun on sitä vaikea tavoittaa muussa kuin jonkinlaisessa pelkistetyssä, esteettisessä koruttomuudessa ja parhaiden virsien mollissa ja ahdistuksessa. Tie se on tuskien. Oi jos mä kerran. Niitä ei kuultu eikä (onneksi) yritettykään laulaa. Kanttori lauloi oman numeronsa juuri sellaisella ylevyyttä tavoittelevalla rekisterillä joka minua nolostuttaa.