Ei koskaan kyllin hyvä

John Bowlby lanseerasi aikoinaan ilmauksen kyllin hyvä äiti. Se on ollut kehityspsykologiassa ja lastenpsykiatriassa tärkeä. Se on helpottanut äitien mahdotonta taakkaa siinä mielessä, että Bowlby uskoi kaikkien suhteellisen terveiden äitien olevan lapsilleen kyllin hyviä. Asian syvempi merkitys on siinä, että lapsen kehitykselle ei ole hyväksi se, että läheinen hoivaaja vastaa kaikkiin lapsen tarpeisiin. Kyllin hyvä äiti tuottaa lapselle myös turhautumista, negatiivisia tunteita ja esteitä. Ei silti etteikö Bowlbykin olisi pannut rimaa aika korkealle, ja hänen ja hänen ortodoksisten seuraajiensa suurimmaksi synnikseen ainakin feministit ovat kerta toisensa jälkeen panneet sen, ettei hän nähnyt lapselle kuin yhden läheisen hoivaajan, siis sen naispuolisen äidin. Isien tehtävät olivat aivan jotkut toiset.

Mutta yliopistossa ei koskaan voi olla kyllin hyvä tutkija tai opettaja. Aina olet vajaa. Mitä kovemmaksi kilpailu rahoituksesta ja harvoista pysyväisluontoisista hommista käy, sitä varmemmin sinulle tuputetaan viestiä siitä, kuinka huono olet verrattuna ideaaliin, niihin toisiin, niihin täydellisiin, niihin jotka vastaavat kaikkiin yhteiskunnan ja akateemisen maailman asettamiin toiveisiin. Niihin jotka ruokkivat täyteläisillä, loputtomasti julkaisuja vuotavilla rinnoillaan globaalisti merkityksellistä tutkimusta ja joiden ohjauksessa kaikki tutkinnot valmistuvat ajallaan, niihin jotka pystyvät yhtaikaa johtamaan, opettamaan ja ennen muuta houkuttelemaan hunajalta tuoksuvilla hakemuksillaan yhä lisää ja lisää tutkimusrahoitusta. Niihin jotka ovat aloittaneet tarpeeksi nuorina ollakseen yhä tulevaisuuden lupauksia.

Ei ihme jos tuntuu siltä että rinnat roikkuvat tyhjinä ja tekee mieli sulkea korvat jatkuvalta kirkunalta huippututkimuksesta, huippuopetuksesta, kaikenkattavasta kokemuksesta, kansainvälisistä julkaisuista, ja nimenomaan oikeanlaisista julkaisuista. Yliopisto ei siedä kotikenttäproosaa. Innovaatio ja sitaatti-indeksi! kirkuu ruokkimasi kakara. Liian vanha! Ruma, tyhmä!

Kyllin hyvä ei yksinkertaisesti ole yliopistossa käypää valuuttaa. Ja rinnastukseni kieltämättä ontuu: yliopisto ei ole lapsi eikä tutkija ole äiti tai isä. Yliopisto eivätkä opiskelijat tarvitse läheisyyttä ja ruumiillista huolenpitoa, vaan silkkaa tulosta, panosta ja suoritusta. Ajatukseni vain harhautui hetkeksi kyllin hyvän perään.

Ehkä seuraavalla kerralla kun haen virkaa, saan sekä kriittistä että kannustavaa palautetta tekemisistäni siitä huolimatta, että oikeanlaisiksi määriteltyjen julkaisujen määrä on pienempi kuin kilpahakijoilla enkä ole heruttanut ulkopuolista rahoitusta. Olenhan kuitenkin…

Roolit vaihtuivat: nyt minä olen se pieni huomiota kinuava lapsi ja äitini on Alma Mater, täydellisin kaikista äideistä. Oi sinä siunattu äitien joukossa.