Kulttuuritaustani

Luin keväällä feministiteoreetikko Anne Phillipsin kirjaa Multiculturalism without culture (Princeton University Press 2007) ja kirjoitin tämän vähän sekavan jutun jonka nyt löysin koneeltani. Phillipsin keskeinen argumentti on, että kulttuurin käsitettä käytetään aivan liian helposti niin, että kulttuuri ymmärretään suhteellisen koherentiksi kokonaisuudeksi. Tähän ajatusvirheeseen lankeavat niin ”monikulttuurisuutta” puolustavat aktivistit ja tutkijat kuin ”monikulttuurisuuden” vastustajat. Se on kohtalokas ajatusvirhe juuri siksi, ettei se auta ratkaisemaan moraalisia ja poliittisia ristiriitoja, vaan palauttaa monimutkaiset kysymykset kysymyksiksi minkä tahansa kulttuurin X ytimestä.

Näyttäkää siis minulle kulttuuri, jonka jäsenet eivät jatkuvasti kiistelisi siitä mikä on oikein ja väärin, kunnollista ja kunniatonta, mahdollista ja mahdotonta, sallittua ja kiellettyä.

Jos näin ei olisi, ei mikään asia maailmassa olisi koskaan muuttunut.

Phillipsin sinänsä aika yksinkertainen johtopäätös on, että feminismi on olemassa jatkuvana sukupuolistuneiden käytäntöjen kritiikkinä ja siten feminismi on aina rajankäyntiä minkä tahansa kulttuurin sisällä.

Jäin pohtimaan omia kulttuurisia asemoitumisiani. Ensiksikin etnis-kulttuurinen taustani. Ok, olen varmasti suomalainen, aika yksinkertaisella Suomi-nimiseen maahan ja sen asukkaisiin sidotulla tavalla. Takanani on melkoinen sukupolvien mittainen ketju suomalaista rahvasta – lukuun ottamatta ainakin yhtä iso-isoisää, josta kukaan ei varmasti tiedä kuka hän oli, mutta jota voi arvailla jälkeläisten vaihtelevasta tummuudesta.

Kun ottaa huomioon melko paikallaan pysyvän elämäntavan, olen monen sukupolven hämäläinenkin. Siinäpä jo yksi historiallinen särö. Missä vaiheessa suomalaisuudesta tuli käytännössä tärkeämpi kulttuurisen kuulumisen asia kuin hämäläisyydestä? Milloin muiden maakuntien ihmiset lakkasivat olemasta enemmän muualta tulleita kuin hämäläiset? Kotikaupunkini Lahden asukkaista syntymäni aikoihin liki kolmasosa (jos oikein muistan) oli siirtokarjalaisia. Minun lahtelaiseen kulttuuriini kuuluu se, että torilla myydään yhä kaali- ynnä muita keitinpiirakoita. Tampereella, nykyisessä hämäläisessä kotikaupungissa on ihan omat toriruokansa. Puhumattakaan siitä, että Lahti on happaman reikäleipä- ja limppukulttuurin välissä ja Tampereella on takana jo pitempi ohrarievän aika. Hämäläistä jälkiuunileipää parempaa elintarviketta ei ole vielä keksitty, sanoo suuni.

Kuinka nopeasti puhe kulttuurista lipsahtaakaan ruokaan…

Olen suomenkielinen, jälleen kauas taaksepäin sukupolvien ketjussa. Se liittyy tietenkin siihen, että takanani on tilatonta rahvasta ja korkeintaan pieniä itsellisiä taloja. Voiko kieltä erottaa etnisyydestä? Jos, niin missä kohtaa suomensuomalaisuuden ja suomenruotsalaisuuden välillä on etninen raja? Minun ei ole tarvinnut juurikaan elämässäni tätä rajaa vetää. Mitä jos olisinkin syntynyt Turussa/Åbossa? Tai Pohjanmaalla?

Yhteiskuntatieteilijänä olen varsin selvillä siitä, kuinka työstämällä työstettyä tämä suomalaisuuteni on. Ja kyllä sitä minuunkin on kasvatettu lastentarhassa, kansakoulussa, oppikoulussa, lukiossa ja yliopistossa… Lisäksi olin lapsena sangen viehättynyt 20-luvun lukukirjoista. Samaistuin niissä poikaan, jota neuvottiin aamuisin karaisemaan itseään asettumalla avonaisen ikkunan ääreen ja ottamaan kylmiä pyyhkeitä. En tosin koskaan kokeillut mutta ideatasolla: kyllä siitä jotain suomalaista miehuutta minuun varmaan tarttui.

Niin, se sukupuoli. Olen ensimmäistä sukkahoususukupolvea, ja kuuntelin lapsena mielelläni vahvan puhekulttuurin tätejä, jotka eivät kyllä epäröineet sanoa mitä mieltä maailman menosta olivat. Kun naiset ja miehet olivat samoissa ahtaissa tiloissa kuten 50- ja 60-vuotispäiviä vietettäessä lapsuudessani aina oltiin, kyllä miesten äänet silti aina voittivat.

Yhtä lailla minua ympäröivät 60-luvun radikaalit tasa-arvovaatimukset ja naisten yhä avoimemman seksuaalisuuden esittämisen tavat.  Isäni hoiti paljon meitä lapsia ja huushollia (joskin tiskasi astioista vain yläpuolen) ja äidin muistan vain työssäkäyvänä. Isä ei muistini mukaan koskaan lapsena kohdellut minua erityisemmin tyttönä, mutta aikuisena kyllä ällistyin kun huomasin kuinka mieskeskeisesti hänenkin sosiaalisuutensa rakentui. Äiti puolestaan välitti minulle oman sukupolvensa naisten surua siitä, että oli elänyt nuoruutensa ja lapsuutensa vielä vanhan maailman aikaan eikä koskaan päässyt oikein sinuksi oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa kanssa.

Uskonto, voiko uskontoa erottaa etnis-kulttuurisesta taustasta? Silloinkaan kun koko lähiympäristö on mitä ei-uskovaisin? Mitä kaikkea protestanttista tai evankelis-luterilaista sitä on takkiin tarttunutkaan, sitä on aika vaikea hahmottaa muuta kuin poikkeustilanteissa. Jotenkin se liittyy yleiseen yhteiskunnan modernisoitumiseen. Vaikkapa nyt rakennetun ympäristön itsestään selvään funktionalismiin, jonka tunnistan omissa esteettisissä mieltymyksissäni. En juuri osaa laulaa, mutta nautin enemmän virsien kuin iskelmien laulamisesta. Ja samaan koriin menevät kyllä monet muutkin mollilaulut – kunnon vanhat kansanlaulujen renkutukset ja työväenlaulut kuuluvat sitten toiseen koriin. Kovasti suomalaisia nekin.

Uskonnollisesti tärkeä lapsuuteni kulttuurinen ero on ollut erottautuminen erilaisista lahkoista ja eritoten tutuimmasta kirkon sisäisestä herätysliikkeestä, lestadiolaisuudesta. Jos kohta lestadiolaiset erottautuivat meistä, niin kyllä mekin niistä. Ja silti tunnistin kummallisen nostalgian kun viimein tajusin, että edes lestadiolaiset naiset eivät enää pukeudu Suomessa huiviin eivätkä välttämättä hameeseenkaan.

Siis toisaalta suomalaisuus, johon toki herätysliikkeet kuuluvat olennaisena osana, ja sitten eronteko niihin. Mitä tämä on muuta kuin kulttuurin sisäistä loputonta ristiriitaisuutta? Kulttuurierojen ja moraalisten avaruuksien jatkuvaa taistelua?

Summa summarum tähän asti: Etnisyys kielenä, uskontona ja jonakin epämääräisenä suomalaisena kulttuurina ja tapoina: ruokina, lauluina ja sentimentaalisia tunteita herättävinä väläyksinä.

Luokka on kuitenkin lisättävä vielä mukaan kuvaan. Se jos mikä on kokemuksissani ristiriitaisia asemia. Minulla on sekä rahvaan että modernimman työväenluokan tausta, ja sitten olen itse noussut siitä koulutettuun keskiluokkaan. Molemmilla vanhemmillani oli suoranainen köyhälistötausta ja koulutusta hädin tuskin kansakoulu, mutta sodan jälkeen he opiskelivat itsekseen ja työväenopistossa, lukivat ja kirjoittivat paljon ja riitelivätkin kulttuurista. Isä oli suoranainen työläisintellektuelli, runoilija ja kulttuuripoliittinen aktivisti.

Mikä se sellainen kulttuuritausta on? Ainakin sellainen josta oli helppo siirtyä akateemiseksi intellektuelliksi. Joka tapauksessa koen että minun työläistaustani on enimmäkseen ihan jotakin muuta kuin muiden saman sukupolven ystävien.

Mihin minä siis kulloinkin samaistun? Mikä on se kulttuurinen tausta, jonka toisinaan tunnistan ja toisinaan tukahdutan? Onko mitään muuta kuin loputon ristiriitaisuus? Eikö jokainen tällainen tarina kerro siitä, ettei ristiriidatonta, puhdasta kulttuurista asemaa ole kenelläkään?

Kuitenkin heijastamme helposti uskon samanlaisuudesta ja yhtenäisyydestä niihin, joiden uskomme olevan kotoisin eri kulttuurista.

Lainaus Lila Abu-Lughodilta, vapaasti kääntäen (sit. Phillips 48): Kun viimein katsomme asioita erityisyyksien tasolta, ihmiset eivät elä elämäänsä kuin ”kulttuurin” sääntöjen ohjelmoimat robotit vaan ihmisinä, jotka tuskailevat päätöksiään, tekevät virheitä, yrittävät saada itsenä näyttämään hyvältä, sietävät kärsimyksiä ja henkilökohtaisia menetyksiä, nauttivat toisista ihmistä ja löytävät onnen hetkiä.