Suloinen soletus

Yliopiston työajan seurannan tietojärjestelmän nimi on SoleTM. Tätä suloista soletusta olemme nyt harjoitelleet reilun vuoden – ne jotka ovat. Osa on onnistunut tähän asti sitkeästi jarruttamaan tyyliin mitä se minulle kuuluu mitä ylhäältä käsketään. Enää ei onnistu, sillä kohta loukku alkaa toimia: jos et tutkijana hoida asiallisesti soletustasi, tulosyksikkö (siis oma työpaikkasi), ei ulkopuolinen rahoittaja, maksaa viulut. Siihen se ura sitten tyssää.

Opettajat onnistuvat soletuksesta pääsemään vähällä, jatkossa vielä vähemmällä kuin miltä vuosi sitten näytti. Riittää kun tekee työsuunnitelman vuosittain tai pätkätyösuhteen alkaessa.  Sen jälkeen pitää se enää kerran puolessa vuodessa muistaa kuitata – tällä suloisella solekielellä “kaataa”. Tai jotain sinne päin. Itse käytin systeemiä vuoden viimeisen päälle tarkasti seuratakseni itse omia tekemisiäni, joten en ole opettajan kannalta systeemiä tarkkaillut, sen sijaan kyllä esimiehenä, varajohtajana ja ihan vaan uteliaisuudesta.

Vuosi sitten hankin – ehkä tuon tirehtöörin roolini vuoksi – mahdollisimman paljon tietoa systeemistä ja sen periaatteista. Perusjuttu on selvä: yliopisto on velvoitettu ylhäältä päin liittämään talouslaskentansa tähän systeemiin. Toisin sanoen se työ, jota ennen tekivät talouden ammattilaiset hallintovirastossa, jalkautettiin yksittäisten tutkijoiden ja sitä kautta projektien vastuulle.

Tämä lisää kustannus- ja tulostietoisuutta projekteissa, se on varma. Ja noin periaatteessa, ihan OK. Tosiasiahan on, että tutkimusta on tehty yliopistossa liian halvalla, ottamalla huomioon kuluista lähinnä ihmisten palkat, palkkojen sivukulut ja muutama muu välitön meno. Yrityksissä on kautta aikojen jouduttu laskemaan taloutta tarkemmin: työn kustannukset kun koostuvat paitsi yksittäisen putkimiehen palkasta, sivukuluista,  vapaista ja sairaslomista, myös esimerkiksi yrityksen toimistokuluista, tiloista, siivouksesta jne.

Nyt Tampereen yliopistossa esimerkiksi lasketaan, että jos tutkija saa palkkaa satasen kuussa, välittömiin työkustannuksiin menee noin 150 ja kaiken kaikkiaan kuluihin pitkälti yli 200.  En nyt muista tarkkoja prosenttimääriä enkä viitsi tarkistaa, vaikka yhden budjetin olen tällä laskentakaavalla Suomen Akatemialle laskenut. (Pahus, rahaa eivät antaneet.)

Tämä on ihan ymmärretäävää talouslaskentaa. Mutta.

Nykysysteemissä ei riitä, että tämä lasketaan ja sen mukaan eletään, vaan tämä pitää vielä jokaisen työntekijän erikseen kuitata pitämällä kirjaa työstään ja siitä, mikä osuus työstä milloinkin tulee tehtyä millekin projektille –jos siis on ulkopuolista rahoitusta –, ja mikä laitetaan yliopiston yhteiseen piikkiin. Tämän työntekijä raportoi järjestelmään joka kuukausi (tai jos haluaa, vaikka päivittäin) ja esimiehet sitten vahvistavat sen seuraavan kuukauden ensimmäisen viikon aikana.

No tämäkin menee vielä järkeen. Ja se, miten vuosi sitten järjestelmää perusteltiin henkilöstölle ja millaisia ohjeita annettiin.

Mutta nyt, vuoden kulutta, ohjeet ovat muuttumassa ja käytännössä — tämä on oma veikkaukseni, ei ainakaan vielä toistaiseksi ylhäältä ohjeistettua — jatkossa toimitaan näin: jokainen ulkopuoklista rahoitusta saava projekti ja sen jokainen työntekijä kirjaa tekemänsä työt täsmälleen sen mukaan, millaisen rahoituksen projekti on saanut. Jos tutkija saa rahoituksen talon ulkopuolelta, hän kirjaa kaiken työn projektille. Vain loman hän kirjaa ns. yhteisiin. Jos projektin johtaja on kirjoittanut hakemukseen käyttävänsä 10 % työajastaan projektille, hän kirjaa käyttäneensä 10 % projektille.  Jos työntekijä on virkaopettaja kuten minä, hän joko kuittaa tehneensä suunnitelman mukaan x prosenttia sitä opetusta, y prosentia tuota, tehneensä tutkimusta ja hakeneensa rahoitusta noin ja noin paljon ja käyttäneensä hallinnolliseen työhöbn sen vähän mitä suunnitelmaan on arvioitu. Tai jos hänen omaatuntoaan kolkuttaa se, ettei suunnitelma ja reaalimaailma olekaan tasapainossa, hän voi muokata prosenttiosuuksiaan kerran puolessa vuodessa lähemmäs totuutta. Välittämättä siitä, että normityöajasta ehkä juuri se suunniteltu prosenttimäärä menikin opetukselle, muut organiseeraustyöt veivät loput ja varsinainen tutkimus tuli tehtyä 7,25 tunnin päivätyöajan ulkopuolella.  (Ehkä normityöajalla ehti kirjoittaa jonkun rahoitushakemuksenkin ja laatia kustannustieteisen budjetin tarkoin ohjeita noudattaen.)

No mikäs  tässä. Soletus on ilman muuta helpompaa mekaanisena laskutoimituksena kuin tuhlaamalla aikaansa sellaisten asioiden pohtimiseen kuin mitä työtä oikeasti tuli tehtyä. Ihan oikeasti tehtyä, usein vielä sitoutuneena siihen mitä tekee. Ihan oikeasti sitoutuneena tärkeään työhön, vaikka se sitten olisi ollut työyhteisön ja instituution pystyssä pitämistä.

Tulipa tehtyä 100 % tutkimusta kun kerran nimikekin on tutkija. Tai ehkä edelleen alentavasti tutkijankoulutettava.

Jokin rationalisti vain päässäni sanoo, että tällaisten asioiden laskeminen kuuluisi edelleen talouden asiantuntijoille. Ja että ketään ei yliopistossa saisi velvoittaa tekemään täysin näennäistä työtä, joka sotii tutkijan etiikkaa vastaan. Tutkijoinahan meitä nimittäin velvoittaa vahvasti se, että laskemme aineiston prosentit oikein ja pohjaamme tulkintamme siihen, mitä aineistossa on.

Läpivirtaus

Läpivirtaus

kesäkuu 6, 2009

Joku aika sittin varoitin opettajien ja opiskelijoiden kahveilla että pian puhumme kaikkialla läpivirtauksesta. Nyt olen lukenut ensimmäisen paperin, jossa läpivirtaus otetaan oppiaine- ja laitostasolla toiminnan arvioinnin ja suunnittelun lähtökohdaksi.

En tiedä mistä termi on peräisin tai mitä se englanniksi. Opetusministeriön ja yliopiston tason asiakirjoissa se on jo jonkin aikaa tullut vastaan. Kyse on tietysti siitä ajasta, jonka opiskelijat käyttävät tutkintoon hyväksymisen ja tutkinnon valmistumisen välillä. Maisterintutkinnossa ihanneaika on nykyisin viisi vuotta, kandintutkinnossa kolme, erillisissä maisteriopinnoissa siis kaksi.

Tänä keväänä opintotoimistosta lähetettiinkin jo kirje niille viisi vuotta sitten hyväksytyille opiskelijoille, jotka eivät vielä olleet valmistuneet. Saman kirjeen saivat yli kaksi vuotta sitten maisteriohjelmaan hyväksytyt opiskelijat. Saimme selitellä useammallekin hätääntyneelle opiskelijalle, että kyse ei todellakaan ole siitä, että heidät nyt heitetään ulos yliopistosta ilman tutkintoa. En ole kirjettä nähnyt mutta veikkaan että sen sävy oli henkilökohtaisesti haastava, koska muutoin tervejärkiset opiskelijat unohtivat, ettei yliopistolla todellakaan ole varaa jättää opiskelijoitaan puolitiehen, vaikka uusia tuoreita koko ajan sisään tuleekin.

Ymmärrän koulutuspoliittisen tavoitteen ja asian yhteiskunnallisen merkittävyyden. Olen samaa mieltä siitä, että moni opiskelija voisi valmistua nykyistä nopeammin, kohtuullisemman mittaisilla tutkinnoilla, paremmalla luottamuksella omaan osaamiseensa. Toisaalta, moni opiskelija voisi kyllä myös valmistua hitaammin ja uskaltaa tehdä lapsia opiskeluaikanaan.

Ongelma ei ole niinkään siinä, että opiskelijat söisivät opetusresursseja ollessaan töissä, eikä varmaan siinäkään, että he voivat nauttia muutaman ylimääräisen vuoden opiskelija-alennuksista ruokalassa ja rautateillä. Opiskelijat maksavat töistään veroa ja saavat kokemusta. Jos eivät muusta niin matalapalkka-alojen työoloista ja -ehdoista, mikä on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuudentajun kehittymisen kannalta terveellistä.

Ongelma on enemmänkin siinä, että kurssit jäävät kesken, uudelleen lämmittely vaatii paljon aikaa ja energiaa, ohjausprosessit pitkittyvät, ja työn ja opintojen yhdistäminen johtaa uupumukseen ja sairastumisiin. Taukojen aikana yliopistolla ehtii nykytahdissa muuttua kaikki: opettajat vaihtuvat, tutkintovaatimukset menevät uusiksi, opiskelukaverit muuttuvat oudoiksi. Tehokas työaika omalla alalla jää lyhyeksi, mikä on selvä kansantaloudellinen ongelma.

Mutta läpivirtaus!

Opiskelu on kaikkea muuta kuin valumista läpi kemikaaleilla puhdistetun vesijohtoverkoston tai lipumista tiedon alkulähteiltä valtamereen, kauniiden maisemien lipuessa verkkaisesti ohi tai keikkuessa satunnaisten koskipaikkojen kohdalla iloisessa sekamelskassa.

Opiskelijat oppivat, ajattelevat ja elävät. He lukevat, kirjoittavat, keskustelevat, esitelmöivät, tenttivät, laskevat, keräävät aineistoja, analysoivat, selittävät, kysyvät ja vastaavat, ottavat vastaan kommentteja, tuntevat iloa ja turhautumista, solmivat suhteita ja eroavat, saavat lapsia, sairastuvat ja paranevat, istuvat kahvilla ja baarissa. Varmaan myös nukkuvat.

Entäs me opettajat sitten? Varsinkin opintojen lähentyessä loppuviivaa istumme yhä useammin opiskelijan kanssa kasvotusten ja tasapainoilemme tuen, rohkaisun, patistamisen ja kurinpidon välillä. Tunnemme vastuumme ja tulosvastuumme. Emme pääse unohtamaan mikä on oman oppiaineemme tulostavoite tänä vuonna. Me opetamme ja ohjaamme.

Emme töki biomassaa virrassa eteenpäin, emmekä auo ja sulje vesihanoja miten lystäämme.

Ensi syksynä, niin luulen, laskemme joukolla läpivirtaamisen tunnuslukuja osana yliopiston sisäisiä tulosneuvotteluja. Voisimmeko edes antaa asialle tolkullisemman nimen, me diskurssianalyysin huuhtomat yhteiskunnallisen hallinnan ammattikriitikot?

Itku ja hammasten kirskutus

Enkö ikinä opi  tallentamaan tekemisiäni kesken prosessin. Kirjoitin lähes innoittuneena tekstin, hioin ja muokkasin. Ja puff! Jäjelle jäi kaksi sanaa.

Joka aamu on armo uus

Olen viime aikoina kuunnellut silloin tällöin vanhoja virsiä.  Ne ovat hämmentävän tuttuja silloinkin, kun en varmasti ole ikinä aiemmin niitä kuullut veisattavan enkä sanojakaan lukenut. Hämmästyttävän tuttuja ja omia, ottaen huomioon että olen kahden sukupolven kirkosta eronneiden kastamaton jälkeläinen, toki lastentarhan ja koulun uskonnonopetukset nauttinut. Ja oppikoulussa joka tunnille pari säettä pakko-opetellutkin. Laulettu niitä ei koskaan lastentarhan jälkeen muualla kuin aamun avauksissa ja juhlissa.  Tarhassa laulettiin ainakin Mustaa Saaraa, minuun lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä hengellistä laulua, jota sittemmin on analysoinut mm. Löytyn Olli.

No, joka tapauksessa tänään liikennevaloissa mieleeni tulivat säkeet Joka aamu on armo uus, kun mietin sitä, miten jaksan saada itseni liikkeelle kaiken työkaaoksen ja väsymyksen keskellä. Heti sen perään silmiini osui päivän lööppi Nina ja Timo T.A. Mikkosen telkkariohjelmasta, joka herätti minussa sanomatonta hilpeyttä. Varsinkin kun muistin eilisen sitaatin Aamulehdestä, jossa jompi kumpi pariskunnasta oli töräyttänyt että feministeillä aivon ja g-piste ovat vaihtaneet paikkaa.  Hämeen neidon kohdalle saapuessani ajattelin paraikaa että niinpä, me feministit saamme tosiaankin joskus orgasmeja ajattelusta.

Hymyni taisi olla koko kasvot huikeasti valaiseva, koska vastaan tuleva vanha nainen pysäytti minut ja kysyi, tunnemmeko. Hän sanoi minun hymyilevän niin että näytän hyvin onnelliselta.  Kertoi sitten, kuinka nuori nainen oli  kerran Tammelan torilla kertonut tunnistaneensa hänet  – hymystään. Erosimme toisillemme lämpimästi hymyillen ja hyvää päivää toivottaen.

Muutama pisto naistutkimuslistan keskusteluihin

I

Tristram Shandy haaveilee:

Voi meitä! — millaista jaloa jälkeä saisimme aikaan! — kuinka se minulta sujuisi! — ja millä mielellä kirjoittaisin sellaisille lukijoille! — ja te — hyvä taivas! kuinka haltioisittuisekaan lukiessanne , — mutta ooh! — tämä on liikaa, — minä voin pahoin, — minä pyörryn ihanasti sitä ajatellessani! — tämä on liikaa ihmisen luonnolle! — tarttukaa minuun, — päätäni huimaa, — olen umpisokea, — teen kuolemaa, — olen mennyttä. — Apua! Apua! Apua! — Malttakaa, — helpottaa jo,  sillä alan aavistaa, että meidän kaikkien hengen säihkyessä koko rahan edestä, — eipä aikaakaan kun meidän olisi mahdotonta päästä yksimielisyyteen mistään: — niin paljon olisi satiiria ja sarkasmia — nälvimistä, pilkkaa, suunsoitooa ja sanailua, — pistoja ja väistöjä siellä ja täällä, — yhtä ilkeilyä kaikki tyynni, – oi taivaan tähdet! Miten siinä näykittäisiin ja kynsittäisiin, mikä melu ja mekkala kallojen kolistessa, rystysten rytistessä, iskujen sadellessa arkoihin paikkoihin, — ei sen keskellä elämästä tulisi mitään.

Mutta toisaalta, koska meillä kaikilla olisi erinomainen arvostelukyky, me korjaisimme asiat sitä mukaa kuin ne menevät hullusti; ja vaikka me yhä inhoaisimme toisiamme enemmän kuin vastaava määrä piruja ja piruttaria, rakkaat luontokappaleet, me olisimme kuitenkin sulaa ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, — maitoa ja hunajaa,  — eläisimme toisessa luvatussa maassa, — maanpäällisessä paratiisissa, jos sellainen voi olla olemassa, — niin että loppujen  lopuksi meidän kävisi aika hyvin.

Sterne, Laurence: Tristram Shandy. Elämä ja mielipiteet. Kolmas kirja, luku XX,  TEKIJÄN ESIPUHE, s. 177-178. Suomentanut Kersti Juva (Helsinki, WSOY 2003).  Alkuteos The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman ilmestyi 1759-1768.

II

Myös Fredrika Runeberg osallistuu 1800-luvulta keskusteluun ja kommentoi sitä, mitä me naistutkimuksen opettajat saatamme kutsua binaariseksi ymmärrykseksi sukupuolesta, ja jonka seurauksena miehet ja naiset vertaillaan aina eri planeetoille,  ja ehdottaa varovaisesti  jotakin, josta nykyään voisi puhua vaikapa radikaalina sukupuolieron teoriana.

“Naisen kyvyt ovat aivan toiset kuin miehen”, sanotaan. “Hänellä on niitä ominaisuuksia, näitä vikoja, mies taas on sellainen ja tällainen. ” Hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että näin on asian laita – mutta – mistä tietää, että näin on? Erilainen kasvatus, erilainen yhteiskunnallinen asema, erilainen asema kotielämässä, toinen Herra, Despootti, käskevä, toinen alistettu, totteleva, epävapaa, orja (nimistä viis, eihän tässä sanoista kiistellä?), ja tätä sukupolvi toisensa jälkeen. Eikö tällä tavalla ole tuotettu erilaisuutta miehen ja naisen välille, niin että tämä olisikin paljon suurempi ihme kuinse, että he nyt tosiaan ovat keskenään erilaisia.

Fredrika Runeberg Hvad begärä qvinnorna?, sit. Mazzarella, Merete: Fredrika Charlotta o.s. Tengström. kansallisrunoilijan vaimo. Helsinki, Tammi 2007, 289.

III

Sternen Tristram -kertojan tyylistä  ja Fredrika Runebergin kuvaamasta kaksijakoisesta, ikuiseen vertaluun pakottavasta sukupuoliymmärryksestä sikiää naistutkimuslistalla  kerta toisensa jälkeen loppumaton tarina, jossa implisiittinen utopia on maailma, jossa kaikki jakautuisi miesten ja naisten ryhmien kesken tasan fifti-fifti: pahoinpitelyt, nöyryytykset, seksikumppanit ja tyydytykset, tutkimusrahoitus, kengät, rakkaus, hoiva, instituutiot… mitä kaikkia niitä aiheita onkaan kahden vuoden aikana käsitelty.

Mutta siinä missä Tristram-herran elämäkerta  on loppumattoman hyväntuulinen ja optimistinen, naistutkimuslistan jatkokertomus on päivä päivältä agressiivisempi. Avoimesti, piilossa, tietoisesti, tiedostamatta, tyylissä, tavassa, puhuttelussa, kuuntelemisessa, mitassa, mallissa, luokitteluissa, sanoissa, vaietessaan. Ei siihen oikein näytä tyydyttävää ratkaisua siitä, että jotkut sinnikkäät jaksavat – sukupuoleen katsomatta – yrittää palauttaa keskustelua lempeästi ja ymmärtävästi raiteilleen.

Aika on ajanut naistutkimuslistan kaltaisen yhteiskunnallisen ja tutkimuksellisen keskustelumahdollisuuden ohi. Internet-äkseeraus voitti. Jatkamme tolkullisemmilla foorumeilla, minä ainakin.

Toistan sanani naistutkimus -listasta

Naistutkimuslistalla naistutkimus@uta.fi on käyty viime viikkoina taas kiivasta kiistaa listan tarkoituksesta.  Olen päättänyt olla tällä kertaa ottamatta kantaa julkisesti listalla, koska samat kuviot toistuvat yhä uudestaan.

Tähän kaivoin jota kuinkin vuosi sitten listalle laittamani viestin, jonka takana edelleen seison. Oma tunnetilani on kuitenkin vuodessa vaihtunut surusta ja turhautumisesta ahdistukseen ja aggressioon.

Olen poistanut oheisesta viestistä vain lopun, joka koski vuodentakuista ajankohtaista keskustelun käännettä.

**

Hyvät listalaiset,

Naistutkimuslista on käytännöiltään vapaa keskustelulista, jonka
keskusteluja ei ole suuremmin rajoitettu, ohjailtu, määrätty,
sensuroitu, typistetty – ylipäänsä hallinnoitu rajoittamalla. Näin on
ollut sen perustamisen alusta asti, ja minua surettaa se, että yhä
useamman – mukaan lukien itseni – mielessä tällainen alkaa näyttää
toivottavalta.

Tämä olisi kuitenkin mahdotonta, sillä ei kukaan voi käyttää
työaikaansa tähän. En usko, että kenelläkään olisi halua sitä
tehdäkään, ei palkalla eikä ilman. En myöskään usko, että kukaan
kykenisi sensoriksi vahingoittamatta julkisen keskustelun,
tieteellisen kommunikaation, yhteiskunnallisen debatin ja
naistutkimusyhteisön eettisiä periaatteita. Lain rikkominen on sitten
eri asia, silloin pitää listan ylläpitäjän toimia – jälkikäteen.

Niinpä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että jokainen listan käyttäjä
ymmärtää, että hän itse on vastuussa siitä, miten hän listaa käyttää.
Toivon, että jokainen myös ymmärtää, että kyseessä on julkinen
puheenvuoro tutkimuksellisella forumilla.

Täällä keskustellaan ja tiedotetaan tutkijoina, opiskelijoina ja
tutkimuksesta kiinnostuneina kansalaisina. On ihan oikein keskustella
suoraan omaan tai jonkin toisen tutkimukseen liittyvistä asioista, on
oikein puhua naistutkimuksen opetuksesta, organisaatiosta,
rahoituksesta, pulmista ja mahdollisuuksista, on oikein tiedottaa ja
mainostaa, kysyä ja vastata. On aivan yhtä oikein nostaa esiin muita
yhteiskunnallisia kysymyksiä, vaikka kytkös tutkimukseen ei aina
olisikaan suora. Siitä kun tutkimus ja opetus elävät ja saavat virikkeensä!

Mutta silloin kun käydään julkista keskustelua tutkimukseen
liittyvällä forumilla, noudatetaan tutkimuksellisen yhteisön
keskustelun periaatteita. Naistutkimus-lista ei tietenkään ole
tutkimuksellinen julkaisu eikä tänne kirjoiteta tiedettä. Lisään vielä
painokkaasti: Nimenomaan ei! Ensimmäinen vaatimus listalla
keskusteluun osallistumiselle pitäisikin olla sen ymmärtäminen, että
tutkijat kirjoittavat tutkimuksensa muilla forumeilla aivan samoin
kuin opiskelijat kirjoittavat opiskeluun liittyvät paperinsa ja
opinnäytteensä muualla. Toisten tutkijoiden ja opiskelijoiden työn
lukeminen ja  niistä oppiminen on valtaosalle listalaisia
jokapäiväistä, aivan oikeaa työtä. Se vaatii aikaa, se vaatii
sulattamista, se vaatii sen kunnioittamista, että toiset ihmiset ovat
tehneet työtä. Kiihottavimmankin hybriksen ja parhaimmankin
oivalluksen hetkellä täytyy jaksaa muistaa, että myös aiemmin on
ajateltu ja myös toiset kykenevät ajattelemaan.

Tutkimusten kriittinen arviointi tapahtuu myös ensi sijassa muualla
juuri siitä syystä, että se on työlästä, hidasta, yksittäisiin
tutkimuksiin ja laajoihin tutkimuksellisiin keskusteluihin
perehtymistä, oman tutkimuksen suhteuttamista muiden sanomaan,
kritiikin kohdentamista ja argumenttien hiomista. Tällaista työtä ei
yksinkertaisesti voi tehdä sen paremmin sähköpostilistoilla kuin
päivittäisjournalismissa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö yksittäisten
tutkimusten, tutkimussuuntausten, teoreettisten käsitteiden tai miksei
nyt sitten vaikkapa kokonaisten tutkimusalojen kritiikkiä saisi nostaa
esiin naistutkimuslistalla (tai sanomalehdessä). Huolellista kritiikkiä näillä forumeilla vain ei voi harjoittaa. Tuskinpa kannattaa yrittääkään, sillä näin ei kuitenkaan koskaan  tavoita sitä mitä tavoittelee, kestävää ja aitoa tieteenkritiikkiä, koska se tieteen pelisääntöjen mukaan käydään tutkimusten sisällä ja  välillä, tiedeyhteisössä ja sen julkaisuissa. Pienimuotoiseen keskusteluun kirja-arviot ja katsaukset ovat mainio väline, samoin tieteellisten päivien työryhmät ja akateemiset paperit. Keskeisin keskustelu käydään tutkimuksissa. Tiedeyhteisössä sähköpostilista on aika marginaalinen juttu.

Ehkä se mitä listalla voi tehdä, on nostaa esiin joitakin suhteellisen
rajallisia kriittisiä huomioita, pohjustaa omaa laajempaa
kritiikkiään, “mainostaa” sitä, ja ehkä ennen muuta nostamalla
joitakin kysymyksiä keskusteluun. Hyvin arvokasta sinänsä, ja itselleni tärkeä ajatus kun aikoinaan listaa olin rakentamassa.

(POISTO)

(NAISTUTKIMUSLISTAN ONGELMIIN) ei pure kuin itsekritiikki ja sitoutuminen tutkimuksellisen, julkisen keskustelun toimintapoihin ja etiikkaan.

Jaana Vuori

-1000 onnistui

Jee jee jee, täältä pesee. Onnistuin tammikuun tavoitteessani ainakin väliaikaisesti. Hävitin 1000 englanninkielistä sanaa. Meni siinä tovi ja roskikseen lensi esimerkkejä, viitteitä, ja ennen muuta yksittäisiä turhia ilmaisuja lauseiden sisältä. Muutamaa viitettä suren, sillä tällainen lyhyt mitta ei salli keskustelua lähteiden kanssa, vain vihjaamisen siihen että luettu on.

Lyhentämään siis onnistuin, mutta en tuottamaan toimittajien toivomia lisäviitteiteitä, keskusteluja, rakennetta eksplikoivia siirtymiä.

muussa blogissa

Tämä lyhyttavaran tuotannon aloittaminen aktivoi pitkästä aikaa seikkailemaan muillakin sivuilla. Saara on ärsyyntynyt mainoksesta, jonka rasismista minä sain pienet hepulit muutama päivä sitten.

http://saaranblogi.blogspot.com/2008/01/katso-mit-sytt.html

Unen tulkintaa

Näin yöllä jälleen yhden yliopistounen. Luennoitsija professori NN naapurilaitokselta oli niin terävä ja hauska, että koko tuhatpäinen yleisö, minä mukaan lukien, nauroi maha kippuralla. Katsomo oli jälleen jyrkkä, mutta tällä kertaa manipuloin itseäni että en olisi vaarassa pudota pitkin penkkirivejä tai askelmia. Hukkasin takkini ja laukkuni ja niitä valtavankokoisesta ultramodernista talosta etsiessäni eksyin tutkijaystävästäni. Minun piti tavata hänet pihalla, ehdottomasti piti. Miksi, en muista. Ehkä hänellä oli minun tavaroitani?

Luennon aiheena oli psykoanalyysi. Ei mikään sattuma, sillä olen valvemaailmassa luvannut yltiöpäisesti itse pitää luennon psykoanalyysista suhteessa omaan alaani. Ikävä vain etten minä ollut se unen mainio luennoitsija siellä edessä, jolle yleisö hurrasi ja taputti vaikka hän taisikin eksyä omille teilleen aiheestaan. Pääasia että kaikki nauttivat.

Aloitin tänään oman luentoni teon. Melkein kymmenen vuotta vanha seminaaripaperini houkuttelee minua yhä jatkamaan, vaikka järki sanoo ettei minulla nykyisellään ole siihen varaa ja mahdollisuutta. Yritin metsästää ajantasaista katsausta, ja löysinkin mitä mainioimman artikkelin psykoanalyysista ja sukupuolistumisen ja rodullistamisen prosesseista.

Valvemaailmassa fantasioin vakavasta, jäsentyneestä, terävästä luennosta. Löytäisinpä kerran yhden, sen kaikkein tärkeimmän argumentin, ja pysyisin siinä.

Pah

Edellisestä mitään lyhyttä tullut.